Luvut 3-4.

 

Luku 3.

Oli kulunut kaksi kuukautta Auren ja Jeremyn ensimmäisestä yhteisestä kerrasta, eikä se ollut Auren mielestä muuttunut yhtään sen mukavammaksi, joskaan ei kamalammaksikaan. Aure oli viimein uskaltanut mainita siitä, ettei hän aina nauttinut kovinkaan paljoa oloistaan, mikä oli johtanut useampaan pienimuotoiseen riitaan heidän välillään. Ei oikeastaan siksi, että Jeremy olisi ollut vihainen siitä, ettei Aure ollut kertonut aiemmin, ettei hän erityisemmin pitänyt seksistä heidän välillään, vaan pikemminkin siksi, että Jeremy oli loukkaantunut siitä, ettei Aure pitänyt siitä.

”Eikö se tunnu susta oikeesti hyvältä?” vaihto-opiskelija kysyi kuulostaen kireältä. Akryyleilla paraikaa maalaava Aure huokaisi miettien lähtisikö jälleen keskustelun vietäväksi, vai kieltäytyisikö itsepintaisesti vastaamasta. Lopulta hän avasi suunsa.

”Ei se pahaltakaan tunnu. Ja susta se tuntuu hyvältä, enkä mä valita, joten mikä tässä on se ongelma?”

”Oonko mä susta huono kun en saa sua tulemaan sen aikana?” Jeremyn ääni oli noussut pari oktaavia, Aure vilkaisi hätääntyneenä ovelle. Hänen äitinsä askeleet kuuluivat keittiön suunnalta.

”Jeremy kiltti-”

”Oonko?”

”Et, mutta hiljempaa! Jos äiti-”

”Taas sä vaan siitä sun jeesustelija äidistäsi! Ensiksi valitit, ettei me voida harrastaa seksiä Olivian takia ja silti me ollaan harrastettu sitä sun huoneessasi, vaikka äitis on nukkunut samassa rakennuksessa. Ja nyt me ei voida keskustella, koska sun äitisi saattaisi kuulla, että mä oon maannut sen pojan kanssa. Ei se vittu kuule!”

Aure oli vaiti. Häntä järkytti välillä tapa, jolla vaihto-opiskelija puhui hänen perheestään. Vaikka Auren täytyi myöntää itselleen, ettei hän ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, hänen kulttuurikuvaansa ei olisi millään istunut tuollainen suora herjaaminen vanhempia tai uskontoa kohtaan, etenkään ensimmäistä.

’Jeesustelijakin’ meinasi olla jo liikaa.

Jeremylle se ei näyttänyt kuitenkaan olevan.

”Se tepastelee tuolla nuttura liian kireellä jotain kirkkotilulaata hyräillen ja päättää kaikesta sun elämässäsi. Miten sä käyt kouluasi, milloin sä syöt, miltä sä näytät naapureiden tullessa käymään. Ja sä vittu nielet kaiken! Tottelet ihan joka asiassa ja koetat olla sen silmissä kilttiä poikaa. Ootko sä ikinä tehnyt mitään omin päin?”

Jeremyn harmaat silmät tuijottivat tiiviisti Aurea ja odottivat vastausta.

Aure jatkoi maalaamistaan hetken ennen kuin kykeni sanomaan mitään.

Hänen äänensä pysyi ihmeen tasaisena.

”Mä seurustelen sun kanssasi.”

Se sai Jeremynkin hiljaiseksi.

--------------------------------------

Pieniä riitoja tuli ja meni heidän välillään. Ne koskivat useimmiten, joko Auren kulttuuria tai heidän seksielämäänsä. Aure tarvitsi yhdynnän jälkeen koskettelua kyetäkseen tulemaan, eikä Jeremy jostain syystä tuntunut suhtautuvan asiaan kovin suopeasti. Hiljalleen Aure oli alkanut uskoa, että vika tosiaan olisi hänen, eikä ollut normaalia olla nauttimatta toisesta sisällään. Ehkä häneltä tosiaan puuttui eturauhanen tai jotain?

Hän ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa Jeremyn kanssa puheeksi.

Joinain kertoina he kokeilivat myös toisin päin, Jeremy vastaanottavana ja Aure antavana osapuolena. Se toimi paljon paremmin ja kumpikin nautti oloistaan, sääli vain, että Jeremy ei halunnut tehdä niin useammin.

Sillä oli kai jotain tekemistä toisen ylpeyden kanssa. Aure tuhahti. Ja häntä väitettiin turhan ylpeäksi.

Mutta riidat olivat kuitenkin vain pieni osa heidän arkeaan, johon kuului myös vierekkäin makoilua, yhteisiä läksyjä, joita totta vie riitti jaettavaksi, hyväntahtoista kiusantekoa ja ennen kaikkea vähemmän syvällisiä keskusteluja milloin mistäkin.

Tänään aihe koski valaita.

”Mä haluaisin nähdä niitä”, Aure huokaisi, hän luonnosteli tapansa mukaan puolihuolimattomasti lehtiöönsä.

”Valaita?”

”Jep. Ja sitäkin enemmän kuulla.”

”Kuulla?” Jeremy varmensi naurahtaen leppoisasti. Hänen vasen kätensä silitteli puolalaisen nilkkaa hellästi heidän loikoillessaan vaihto-oppilaan sängyssä.

”Kuulla, kuulla! Toistatko sä vain kaikkea mitä mä sanon? Niin kuin papukaija”, Aure kivahti napakasti, mutta loihti kasvoilleen äänen vastapainoksi leveän hymyn. Näitä hetkiä hän rakasti. Näinä hetkinä hän unohti kaiken epävarmuutensa toista kohtaan ja antoi itsensä vain kehrätä toisen lähellä. ”Ne kuulemma laulaa.”

”Laulaa?” Jeremy teki tämän jo ärsyttääkseen Aurea, siitä puolalainen oli varma. Niinpä hän kieltäytyi reagoimasta toisen tyhmyyteen mitenkään. Jatkoi vain keveiden viivojen vetämistä paperille, jossa useat utuisesti hahmotellut valaat jatkoivat uimistaan. Jeremy löysi itsensä jälleen hämmästelemästä poikaystävänsä taitoja.

”Okei okei Picasso, lakkaan kiusaamasta herkkää taiteilijasieluasi. Miksi sä haluaisit kuunnella jotain valaiden karaokea?”

”Valaiden karaokea?” Aure nauroi.

Jeremy yhtyi toisen hekotukseen.

”Katso nyt teet niin itsekin, hemmetin papukaija!”

Aure nauroi jo niin, että meinasi tukehtua. Yhteistä pelleilyä kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin he saivat rauhoituttua ja jatkettua keskustelua kuin kaksi aikuista ikään.

Aina siihen saakka kunnes Jeremy taas onnistui sanomaan jotain niin yltiöpäisen typerää, ettei Auren auttanut kuin hihittää kykenemättä mihinkään järkevään toimintaan.

Hän rakasti noita hetkiä.

Niin kauan kuin ne kestivät.

----------------------------------------------

Meille lienee jo selvää, että Jeremy Walkerin ja Aure Nowakin suhteessa oli sekä huonot, että hyvät puolensa. He viihtyivät yhdessä muutamia riitoja lukuun ottamatta ja kumpikin sai jotain mitä halusi. Aure ihailua, jota hän ei ollut aikaisemmin kokenut ja Jeremy mukavaa ajanvietettä vaihtonsa ajaksi.

Mutta voisiko sellaiselle pohjalle rakentunut suhde kestää toisen osapuolen palatessa Pohjois-Amerikkaan.

Heillä oli eriävät näkemykset asiasta. Ikävä kyllä Jeremy oli se, kuka veti asiassa pidemmän korren.

Niinpä Aure Kasia Nowak jäi kotimaahansa Puolaan, äitikarhun armoille ja ilman amerikkalaista rakastajaansa.

”Aure, itketkö sinä?” Olivian vaivaantunut ääni kuului koputuksen kera lukitun oven takaa.

Työpöytänsä ääressä silmät turvoksissa nuokkuva nuorukainen pakotti itsensä vastaamaan.

Tällä kertaa ääni ei tahtonut pysyä kasassa.

”En äiti.”

Askeleita ei kuulunut, äiti seisoi vieläkin oven takana. Uskomatta, kuullen poikansa tukkoisesta äänestä tämän valehtelevan.

”Avaa ovi Aure”, Olivia vaati.

Aure istui hetken harkiten, pöydällä olevan lehtiön sivu oli tyhjä. Valkoinen, muodostamatta mitään.

Hän nousi hitaasti, osaamatta uhmata äitiään, avasi oven ja astui syrjään päästääkseen naisen ohitseen sisälle.

”Mikä nyt on? Jeremykö?” Olivia kysyi tiukasti. Hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei ollut huolissaan poikansa käytöksestä.

Aure säpsähti kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

Olivian ilme pehmeni hiukan

”Aure, tiedän kyllä, että hän oli hyvä kaverisi. En pane pahakseni, vaikka soittaisitkin hänelle välillä. Sanotaan kerran kuussa. Kunhan, ette puhu kovin pitkään. Ulkomaanpuhelut kun ovat niin kalliita. Ja voittehan kirjoitellakin. Vaikka sähköpostia?”

Aure puri varoen huultaan. Äiti käyttäytyi näin todella harvoin. Pehmeästi, koettaen ymmärtää, äidillisesti. Tällaiset hetket saivat hänet toiveikkaaksi, miltei lupasivat hänelle hyväksyntää. Jos hän uskaltaisi…

”Äiti, mä ja Jeremy. Me oltiin pari”, poika kertoi, uskaltamatta katsoa äitiään silmiin, sängynpeiton reunaa nypläten. Hengittäen hiljaa, keskittyneesti, koettaen arvuutella vastausta jonka saisi.

Toiveikkuus.

”Totta kai olitte, ystäviä, aivan kuten minä ja kummitätisikin olimme parivaljakko nuorina. Mutta te voitte pitää yhteyttä, Jeremy varmasti tulee vielä Puolaan tapaamaan isäntäperhettään ja te näette toisenne.”

Auren sirot kädet kohosivat kalpeaksi käyneille kasvoille. Sormenpäät hieroivat ihoa pyörivin liikkein. Hän avasi suunsa.

”Me oltiin pari. Pidettiin toisistamme. Maattiin vierekkäin, puhuttiin, suudeltiin”, ääni värisi, hän ei ollut enää lainkaan varma mitä tapahtuisi. Kenties äiti voisi ymmärtää, antaa anteeksi, jopa hyväksyä?

Mutta se ilme, joka epäuskoisuuden kautta hiipi Olivia Cheslawa Nowakin kasvoille, ei antanut anteeksi, eikä ymmärtänyt. Se tuomitsi ja inhosi.

”Ei minun kattoni alla! Ei minun verestäni vaan isäsi. Niin sen täytyy olla. Paholaisen töitä!”

Ne olivat viimeiset sanat, jotka asiasta Nowakien katon alla vähäänaikaan lausuttiin.

---------------------------------------------

Olivia oli hämmentynyt, tuskastuttavan hämmentynyt. Eikö hän ollut yrittänyt kaikkensa pojan eteen? Kantanut tätä kohdussaan, rukoillut tämän puolesta? Kasvattanut kuin kuka tahansa äiti poikansa. Rakastanut kuin kuka tahansa äiti poikaansa.

Pullonpohjalasit valuivat hikistä nenänvartta pitkin naisen vaihtaessa yövaatteitaan.

Ansaitsiko hän tämän?

Tummat hiukset valahtivat olkapäille kun hän irrotti niiden kiinnikkeet.

Hän oli ollut hyvä tyttö hyvästä perheestä. Sitten tuli Mihai. Vanhempien pettymys ja järkytys kun selvisi, että hän odotti lasta, oli vaikea kantaa. Vielä tänäkin päivänä he arvostelivat häntä ja hänen poikaansa. Päivittelivät sukunsa kohtaloa. Kuinka heidän tyttärensä toi heille häpeää ajattelemattomuudellaan.

Nainen levitti yövoidetta kasvoilleen. Ne olivat ihmeen rypyttömät.

Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä häneen, mutta toisaalta Oliviaa jollain tavalla huojensi tieto siitä, ettei hänen pikkusiskonsakkaan jäänyt täysin puhtoiseksi vanhempien kärkkäissä silmissä. Ewa oli synnyttänyt kyllä kaksi poikaansa aviovuoteessa, mutta lasten isä, joku brittimiljonääri, olikin karannut nuoremman naisen matkaan takaisin kotimaahansa jättäen vaimonsa ja poikansa Puolaan. Mutta vaikka avioero olikin järkytys, se ei silti vetänyt vertoja Olivian tempaukselle kiertelevän mustalaisen kanssa.

Varovasti Olivia laski pullonpohjalasinsa yöpöydälleen. Peitot kahisivat hänen kaivautuessa niiden väliin.

Entä nyt? Kun hänen poikansa päätyi tekemään syntiä, joka oli vielä suurempaa kuin hänen äitinsä oma? Olivia ei tiennyt kuinka sitä tulisi käsitellä. Voisiko sen kitkeä pois, vai unohtuisiko se aikanaan?

Hän sammutti yövalonsa.

Muttei nukahtanut vielä tunteihin.

-------------------------------------------------

Luku 4.

Jeremyn lähdöstä oli kulunut jo useampi kuukausi, eikä Auren paljastuksesta ollut puhuttu sen koommin.

”Tätisi lapsineen on tulossa käymään viikonloppuna. Haluan, että ikkunat ovat pestyt ennen sitä.”

Äidin ääni kantautui jostain keittiön suunnalta. Nuorukainen laski vihreään väriin tahriutuneen siveltimen sameaan vesilasiin. Hän nousi tuoliltaan ja kiirehti avaamaan oveaan, ettei hänen olisi tarvinnut huutaa hämmästystään julki seinien läpi.

”Ewa-täti?” hän kysyi yllättyneenä. Täti vieraili heillä ani harvoin, vaikka asuikin naapurikaupungissa. Viime vierailusta oli parikin vuotta.

”Ei sinulla muita tätejä ole.”

”Ja Ace, sekä Rafal tulevat myös?”, Aure vielä varmisti kummastuneena tästä äkkinäisestä vierailusta.

”Johan minä sen sanoin! Ikkunat Aure!”

Nuorukainen katsoi hetken neuvottomana juuri aloittamaansa akvarellityötä, ennen kuin huokaisten päätti jättää sen kesken.

Ikkunoita ei ollut heidän pienessä asunnossaan järjettömän montaa, joten työ sujui jouhevasti. Olivia pyyhki pölyjä samalla kun Aure paini ikkunalastan ja rättien kanssa pikkuriikkisessä olohuoneessa.

Ilmapiiri oli ollut viimeaikoina ymmärrettävän kireä ja Aure oli puhtaasti kummastunut siitä, että äiti oli sallinut sisarensa vierailun tällaisena ajankohtana. Oli kuitenkin tiedettävää, ettei Olivia ja Ewan vanhempi poika Ace tulleet lainkaan toimeen keskenään. Joka kerta kun Ewa oli saapunut kummankin lapsensa kanssa kyläilemään, tilanne oli kärjistynyt lopulta katastrofiin. Viimeksi toissa jouluna, Acen laskettua leikkiä paikallisesta pappismiehestä. Tämän kuullen.

Ace oli kävelevä ongelmamagneetti, moottoriturpa ja häikäilemättömän vahvatahtoinen. Olivia ei voinut sietää tuota hiukan yli kaksikymmentävuotiasta miehenretaletta, jota Aure puolestaan kunnioitti ja ihaili kovastikin, vaikkei olisikaan tätä seikkaa kuunaan myöntänyt.

Auren nuorempi serkku Rafal, oli vasta kaksitoistavuotias, mutta imi esimerkkinsä isoveljeltään ja roikkui tämän perässä aina ärsyttävyyteen asti. Siitä huolimatta kerubikasvoinen porkkanapää sai peuransilmillään paljon anteeksi kanssakäyjiltään, eikä kirkkoherrakaan ollut huomaavinaan sinä hirvittävänä jouluna kuinka tuo pikkuruinen, silloin kymmenenvuotias, poika hoki heidän vieressään: ”Kirkonrotta, kirkonrotta, piispanpäähine on kuin potta!”

Vasta kun Aure lähti täydentämään lapsen riimejä kuiskaamalla tämän riemuksi:

”Totisinta totta”, he saivat yleisönsä. Ace nauroi pahennusta herättävän railakkaasti tilanteelle, selvittyään itse vasta papin nuhtelusta, Rafal kihersi onnessaan siitä, että hänen sanaleikkiinsä oli lähdetty mukaan ja Aure puolestaan ansaitsi potkun sääreensä äidiltään, mulkaisun kirkkoherralta ja tädiltään vaivaantuneen vilkaisun, joka useimmiten oli varattu hänen vanhimmaiselleen.

Tälläkin kertaa, kuten aina ennenkin, Aure oli luvattoman innoissaan serkkujensa näkemisestä.

He olivat jotain, mitä hän kaipasi tällaisina aikoina kun kaikki tuntui romuttuneen hänen altaan.

Huolettomuutta, vitsailua ja Acen loputtomia tarinoita.

------------------------------------------------

”Mitä suosikki-serkkuni?” suunnilleen Auren mittainen mies huudahti nilkuttaessaan epävakaan näköisesti heidän kynnyksensä yli. ”Miten koulussa, samaa vanhaa puurtamista? Kyllä vaan sullekin tekisi välivuosi lukion jälkeen terää! Ja hei Olivia-täti, toivottavasti on ollut hyvää aikaa nämä kaksi vuotta.”

Ace onnistui jo nyt kalastamaan Olivialta yhden pahan katseen heitettyään mokomia ideoita välivuodesta. Kumpikaan, ei Aure tai Ace, kiinnittänyt huomiota nutturapäisen naisen ilmehtimiseen.

Sen sijaan ovesta sisälle tunkenut Ace kahmaisi mustahiuksisen serkkunsa oikein kunnon karhunhalaukseen ja nauroi makeasti.

Aure hymyili silmät loistaen. Ace ei ollut sitten muuttunut yhtään!

Tällä oli edelleen epämääräisesti sojottavat ruskeat hiukset, lyhyt pukinparta ja sänki verhoamassa leukalinjaa. Virnuilevat kasvot, ruskeanvihreät silmät, jotka olivat hitusen epäsymmetriset ja äärimmäisen korkeat luulot itsestään.

Ja, no. Tältä puuttui vasen jalka.

Ace oli syntynyt toinen jalka epämuodostuneena ja se oli jouduttu amputoimaan jo varhaisella iällä. Nykyisin mies käytti proteeseja ja joskus koikkelehti sinne tänne keppiensä avulla, tai ilman mitään apuvälineitä.

Aure ei muistanut kertaakaan, jolloin tuo vamma olisi hidastanut vanhemman miehen menoa.

”Samaa vanhaa puurtamistahan se, herra Grzegorz käy päivä päivältä lihavammaksi tosin. Veikkaan, että se lähenee paria sataa kiloa jo, saa nähdä pääseekö se pitämään valmennuskurssia, vai onko ilmapallo jo poksahtanut siihen mennessä”, Aure antoi virnuillen pikaisen raportin ennen kuin kääntyi tervehtimään seuraavia tulijoita.

Ensin tätiään, joka hymyili herttaisesti pyöreillä kasvoillaan ja halasi häntä lämpimästi kehuen kuinka hänestä oli tullut nuori ja komea mies. Sitten laukkunsa juuri laskenutta Rafalia, joka hymyili hiukan ujonkin oloisesti ja ojensi kättään.

”Heippa Rafal, jos äitisi väittää, että minä olen kasvanut, niin sen pitäisi verrata sitä siihen pyrähdykseen, mitä sä olet tehnyt kahdessa vuodessa! Olet jo miehen mittainen!” Aivan totta Auren sanat eivät olleet, pikkuruinen tuo suloinen poika oli edelleen, mutta verrattuna siihen millainen miniatyyri tämä oli ollut edellisellä vierailulla…

Tämä oli tosiaan kasvanut.

Ja oli edelleen kuin enkelilapsi. Taipuisat kuparihiukset ja vaalea iho, jota somisti satunnaiset kesakot siroteltuna pitkin nenän vartta, sekä toffeen väriset silmät, joissa oli häivähdys vihreää veljensä silmien tavoin. Juuri sellainen lapsukainen, jolle kukaan ei osannut olla vihainen mistään.

”Hei Aure, hei täti”, poika tervehti ja vilkaisi varpaitaan kuin ne olisivat muuttuneet hirvittävän jännittäviksi. Taisi toinen hiukan jännittää näin kahden vuoden tauon jälkeen, Aure tuumasi huvittuneena.

”Hei vain Rafal-kulta”, Olivia vastasi tervehdykseen suukottaen pojan poskia ja ryhtyi sitten viittomaan käsillään eri huoneiden suuntaan.

”Sisko, sinä saat nukkua olohuoneen vuodesohvalla Rafalin kanssa, kuten puhelimessa puhuimme. Ace pääsee patjalle Auren huoneeseen. Voitte käydä viemässä tavaranne ja tulla sitten keittiöön. Ruoka on pöydässä.”

Olivian ohjeistuksen kuultuaan kaikki kipittivät omia teitään. Olivia itse keittiöön viimeistelemään kattausta, Ewa Rafalin kanssa olohuoneen puolelle ja Ace Auren kera nuorukaisen huoneeseen.

Suuri laukku rysähti lattialle ja sen perässä Ace patjalle irrottamaan proteesiaan.

”Onko se kipee?”, Aure kysyi samalla kun tekojalka viskattiin huolettomasti hänen sängylleen.

”Ei pahemmin, vähän epämukava vaan, on mukavampi kulkea kotosalla ilman.” Ace selitti ja antoi itsensä kaatua selälleen.

”No niin, miten sulla on oikeesti menny Aure? Onko Olivia tyranosoinut taas kaikkea?” Ace jatkoi juttelua luoden tutkivan katseen nuorempaan.

”Puhutaan myöhemmin kun meillä on paremmin aikaa, äiti hermostuu jos meitä ei kuulu illalliselle välittömästi.”

”Eli on.”

Aure viskasi serkkuaan tyynyllä ja nousi seisomaan.

”Ala nyt vaan tulla, ääliö”, hän komensi leikkisästi. Taka-alalla oli kuitenkin huoli. Uskaltaisiko hän kertoa Acelle kaikesta mitä täällä oli ollut viime kuukausina meneillään?

Hyväksyisikö edes hänen serkkunsa kaikkea sitä, mitä hänellä oli sanottavanaan?

-------------------------------------------------------

”Ojentaisitko salaatin sisko-kulta?”

”Oikein hyvää Olivia-rakas!”

”Miten välivuotesi sujui?”

”Millaisia arvosanoja sinulla on ollut Rafal-pieni?”

”Onko Aure pärjännyt koulussa?”

”Vieläkö maalailet?”

Niin pintapuolista ja jäykkää. He kaikki olivat etikettien ja tapojen orjia kahlehdittuna siihen kotoisaan ruokapöytään, johon oli katettu mitä mehukkaimmat herkut alkupaloineen ja jälkiruokineen. Jokaisen odotettiin noudattavan sääntöjä, joita kukaan ei koskaan ollut vaivautunut kertomaan ääneen, mutta jotka jopa suulas Ace tunsi. Ne olivat toisilleen tuntemattomien ihmisten sääntöjä, sellaisia, joita ei kenties olisi pitänyt esiintyä perheen kesken, mutta, jotka silti vaiensivat tuon pöytäseurueen kaikelta tuttavallisemmalta jutustelulta.

Kuului lausahduksia: ”Mitä sinulle kuuluu”, ”Kiitos hyvää”, ”Sepä mukavaa”, mutta kukaan ei siltikään näyttänyt tarkoittavan ainoatakaan kohteliaisuutta, jonka laski huuliltaan kuultavaksi.

Ne olivat vain sanoja karkottamaan hiljaisuuden.

Aure pyöritteli ruokaa lautasellaan, vilkaisi välillä ympärillä olevia sukulaisiaan alta kulmain. Hän huomasi käsiensä hikoilevan, jalkojen liikkuvan rauhattomasti, kai pulssikin oli kiihtynyt. Ahdisti.

Mutta sellaista heillä aina oli, muutama lisäihminen pöydässä ei onnistunut murtamaan sitä. Heidän perheensä täydellistä ulkokuorta.

Täytyi näytellä. Olla osa perhettä, jossa ei ollut säröjä.

Jeremy oli tuonut jotain uutta siihen näytelmään. Hän oli tuntunut arvostavan tavalla, jolla kukaan ei ollut ennen arvostanut. Hän oli odottanut Aurelta vain tätä itseään. Tosin nykyään Aure ei ollut lainkaan varma vaihto-opiskelijan vilpittömyydestä heidän suhteensa aikoihin. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Tämä oli antanut alkusysäyksen näille ajatuksille, jotka saivat aina vain suuremman osan puolalaisen päässä.

Tässäkö hän istuisi?

Pitelemässä koossa sellaista, joka oli jo aikoja sitten särkynyt.

Kauanko hän pystyisi siihen? Nielemään kaiken mitä sai niskaansa?

Vielä hetken, hän päätti.

Hänellä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta muuttaa sitä, mikä oli aina ollut.

-----------------------------------------------------

Kello oli 22.31, Acen sormet naputtivat epämääräistä rytmiä parkettilattiaan hänen istuessaan nukkumiseensa varatulla patjalla serkkunsa huoneessa. Serkku itse loikoili sängyllään, uppoutuneena ajatuksiinsa, murehtien jotakin, mikä ei näyttänyt muotoutuvan sanoiksi edes pienellä painostuksella, jota Ace oli yrittänyt pitkin iltaa.

Aure ei ollut helposti ymmärrettävä ihminen. Kenties se johtui liian tukalasta kasvuympäristöstä. Se ainakin oli omiaan saamaan Acen tuntemaan alati kasvavaa ärtymystä tätiään Oliviaa kohtaan, joka ei koskaan tuntunut osaavan antaa arvoa pojalleen, syytti tätä jostakin, mihin poika ei voinut vaikuttaa. Ainut, joka oli tehnyt virheen tuossa perheessä, oli täti itse, eikä virhe edes ollut se, että hän oli maannut vieraan miehen kanssa ja saattanut itsensä raskaaksi. Virhe oli se, ettei nainen myöntänyt itselleen todella tehneensä sitä.

Oli helppo syyttää paholaista omasta heikkoudestaan. Uskonto oli maailman suurin tekosyy, jolla saattoi oikeuttaa kaiken.

Jätä poikasi ilman oikeaa perhettä, verhoa itsesi hurskauteen, nauti niitä helvetin ehtoollisiasi.

Ja katso mihin se sinut johtaa.

Ongelmat tuon pojan kanssa ovat vasta edessä.

”Ace?”, sängyltä kuului heikon oloinen kuiskaus, joka sai miehen kohottamaan katseensa takaisin mustahiuksiseen serkkuunsa.

Tämä oli kasvanut kahden vuoden aikana. Tytöt varmaan palvoivat maata hänen jalkojensa juuressa, kaatuilivat kuin dominot konsanaan. Yhtä kauniita ihmisiä näki harvoin. Auren pitäisi olla varovainen noiden kasvojensa kanssa, Ace ajatteli lähes isoveljellisellä huolella, tuntien kuitenkin kateudenkin riipaisevan itseään kolmannen kylkiluun tienoilta. Vaikka hän saattoikin antaa muiden ymmärtää muuta, mies kuitenkin tiesi, ettei häntä oltu siunattu kovinkaan komealla ulkomuodolla. Olisihan se ollut hienoa olla tuollainen Kreikan miespatsasta muistuttava ilmestys, mutta piti pelata niillä korteilla, joita sattui käteensä saamaan.

”Täällä oli viime lukuvuoden vaihto-oppilas, Jeremy”, Aure aloitteli varovasti. Ace näki ilmeessä epäröinnin jatkaa ja koetti itse viestittää, ettei kavahtaisi mitään mitä toinen päättäisi kertoa.

Liekö hän onnistunut kasvojensa vääntelyssä, mutta ainakin serkku päätti jatkaa tarinaansa.

”En mä koskaan ollut ajatellut, että voisin pitää miehistä sillä tavalla, mutta kun tajusin millä tavalla se aina katseli mua kuvaamataidon tunneilla ja oli kiinnostunut… Me mentiin uloskin. Se oli niin helvetin imarteleva. Kehui ja puhui musta ylpeesti. Me maattiin yhdessä. Tiedätkö? Ja nyt mä olen samalla listalla Mike The Ärsyttävän ja miljoonan muun kanssa, joista se päättää tarinoida jollekin ystävälleen juotuaan liikaa! Ja mä menin kertomaan meidän suhteesta idioottimaisuuksissani äidille.”

Puhuessaan Auren silmät olivat alkaneet suoltaa kyynelvanoja pehmeän suklaisille poskille ja ponnistellen Acen onnistui kavuta sängylle tämän vierelle.

”Anteeksi”, miehen syliin hautautuva nuorukainen nyyhki vanhemman halatessa häntä tiukasti.

”Eipä mitään serkku-pieni, tätähän varten mulle jätettiin kaksi kättä”, hän kuiskasi naurahtaen pehmeästi.

--------------------------------------------------

Kirjoittajan kommenttia:

Apua! neljännestä luvusta alkaa muutaman luvun kestävät ongelmat, teksti ei kulje kunnolla, kerronta mättää ja löydän jatkuvasti asiavirheitä, sekä tavallisia kirjoitusvirheitä! Mutta toivottavasti kyse on vain omista näkemyksistäni, ettekä te lukijat huomaa mitään vikaa missään ;)

Ace ja Rafal ovat vieläpä Aureakin vanhempia hahmojani, joita rakastan suuresti. Mutta taas olen saman ongelman edessä kuin aiemminkin. Hahmoni ovet niin nuoria vielä! Asia tietenkin korjaantuu tarinan edetessä ja kirjoittaminen helpottuu. 

Joka tapauksessa. Haluaisin kuulla kommenttia tuotoksistani. Jeremy tosiaan on nyt melkolailla ulkona kuvioista ja pääsen pikkuhiljaa eteenpäin juonessani! Mitä pidätte Acesta? Muista nyt esiintyneistä sivuhahmoista ei varmaankaan saa mitään irti... : D