Luku 5.

”Tappavan tylsää!” Ace huokaisi kaatuen teatraalisesti Auren sängylle. Mies sätki hetken, ilmeisesti demonstroidakseen pitkästymisensä kuolettavaa osaa, ennen kuin jähmettyi liikkumattomaksi.

Ewa-täti, pikku-Rafal ja Olivia olivat lähteneet kymmenisen minuuttia aiemmin katsomaan jotakin museota, jonka näkemisestä Ace oli kohteliaasti kieltäytynyt.

Opiskelemaan keskittynyt Aure huokaisi serkkunsa esitykselle päätään pudistellen, mutta vilpittömästi hymyillen. ”Idiootti”, oli ainut sana, joka tuntui sopivan tilanteeseen. Niinpä hän myös lausui sen ääneen.

”Mitä? Oletko sä tosiaan noin kylmä? Jätät viattoman miehen kuolemankieliin vain, koska sun täytyy opiskella? Nyt on viikonloppu serkku-pieni, vapaata”, Ace vetosi ottaen kasvoilleen säälittävimmän ja marttyyrimaisimman ilmeen, jonka tiesi.

Se ei tepsinyt.

”Kaikki eivät ole vielä suorittaneet lukiotaan Ace. Muistatko vielä millaisen vuoren sieltä saa läksyjä? Mun on pakko opiskella myös viikonloppuisin, että pääsen kursseista läpi”, Aure huomautti kurkaten biologiankirjan takaa serkkuaan, joka näytti tosiaan siltä, että oli jo autuaasti unohtanut kaiken, mikä liittyi opiskeluun.

”Painu vaikka pihalle hetkeksi, siellä on hyvä ilma ja mulla menee vielä ainakin tunti tän esitelmän kanssa”, Aure kehotti availlen ikkunaverhoa voidakseen osoittaa sanojensa todenperäisyyden.

Viileää, kosteaa ja harmaata. Ehkä hänestä ei tulisi meteorologia..

”Jep, oikein nättiä. Aurinko paistaa ja linnut laulaa”, serkkukin huomautti kuivasti. ”Entä jos tulisit itse mukaan? Opiskelu tarvitsee taukoja ja päätä pitää tuulettaa, etteivät nurkat täyty villakoirista.”

”Villakoirista?” Aure naurahti jatkaen sivujen kääntelyä kirjastaan ja kirjoitti muutaman lauseen sitten ylös muistiinpanoihinsa.

”Niistäpä niistä. Ne muodostuvat pääkoppaasi ja alkavat räksyttää niin, ettei keskittymisestä enää tule mitään.”

”Ehkä se vain olet sä, joka häiritsee haukkumisellaan keskittymiskykyäni”, Aure koetti pitää kasvonsa peruslukemilla.

”Ehei! Nyt sä ulkoistat ongelmasi syyttämällä mua, koska kiellät uskovasi niihin villakoiriin”, Ace koetti vastustella virnuillen hävyttömän leveästi.

”Oot ääliö, tiesitkö?”

”Ahaa, onnistuin siis taivuttelemaan sut pois noiden syntisten kirjojen ääreltä?”

Aure pudisteli päätään. ”Ei, et onnistunut. Oota se tunti kiltisti siinä tai lähde käymään ulkona.”

-----------------------------------

Hän istui huoneessaan, joka oli jäänyt aikaan ennen peruskoulun päättymistä. Sisustus ei ollut muuttunut, kaikki huonekalut olivat sellaisia joita hänellä oli ollut aina ala-asteelta lähtien. Valkoinen lastulevyhylly, arkinen kirjoituspöytä ja runkopatjallinen sänky.

Se oli huone ilman sielua, niin typerältä kuin se kuulostikin ääneen sanottuna.

Biologian muistiinpanot olivat levällään hänen työpöydällään, odottaen sitä, että hän toteuttaisi uhkauksensa ja opiskelisi. Mutta unohdettuja ne olivat. Aivan kuten hymy hänen kasvoilleen.

Olo oli kevyt, kuin olisi voinut lähteä lentoon. Jokin mieltä kalvanut taakka oli keventynyt joksikin aikaa huomaamattomiin. Varpaat tuskin koskettivat maata.

Sanotaan, että puhuminen helpottaa ja Auren täytyi yhtyä tuohon väittämään. Hän oli saanut jonkun puolelleen. Hän oli puhunut jollekulle, joka kiistatta hyväksyi ja ymmärsi.

Ace oli hänelle kuin isoveli, se henkilö johon turvata missä tahansa tilanteessa.

Kunpa hän vain olisi muistanut sen myöhemminkin.

-----------------------------------

Oli lauantai-ilta ja Ace, Rafal, sekä Aure istuivat viimeisimpänä mainitun huoneessa, lattialla. Heidän eteensä oli levitetty Cluedo-lautapeli ja hiljainen kuiskiminen oli täyttänyt tilan.

”Mä en oo nyt ihan varma miten tää menee”, pikkuinen Rafal valitti tutkaillen muistiinpanojaan ”Oon rastittanut kaikki henkilöt.”

Aure hymähti ja Ace päästi pitkän huokauksen. ”Haluutko, että mä neuvon?” Mies kysyi pikkuveljeltään aikoen jo kumartua tämän puoleen. Mutta Rafal kiljahti vetäytyen veljestään kauemmas.

”Mä osaan pelata itsekin! Et varmana tule puuttumaan mun peliin!” Pieni poika sähähti mulkoillen isoveljeään ilmeellä, joka sai Auren kohottamaan hämmästyneenä kulmiaan. Ace sen sijaan näytti lähinnä kohtaloonsa alistuneelta, hymyili veljelleen väsyneesti ja antoi asian sitten olla.

Aure aukoi suutaan haluten sanoa jotakin, mutta sillä hetkellä hän ei saanut suustaan kuin lauseen:

”Ace, onko sulla biljardihuonetta, kynttilänjalkaa tai herra Sinapinkeltaista?”

Peli jatkui vaivaantuneissa merkeissä.

Voittajaksi selviytyi Ace, mikä sai Rafalin erityisen harmistuneeksi, peräti siinä määrin, että pikku-poika pyyhkäisi kaikki kortit ja nappulat laudalta ympäri huonetta. Ace päästi suustaan varoittavan karjahduksen, mikä sai sekä Rafalin, että Auren hätkähtämään.

”Nyt siivoat joka ikisen pelin osan lattialta!” Ace komensi ja Rafal pudisti kiivaasti päätään. Sanoja pojalta ei kuitenkaan lähtenyt.

”Sä et lähde tästä huoneesta ennen kuin peli on kasattu siististi laatikkoonsa ja oot pyytänyt Aurelta anteeksi sen paiskomisesta”, Ace ilmoitti tuijottaen lasta tiukasti. Kyyneleet olivat täyttäneet tuon kaksitoistavuotiaan porkkanapään silmät ja tämä nikotteli jo siihen malliin, että itkupotkuraivari teki tuloaan.

Aure tunsi olonsa hyvin vaivaantuneeksi seuratessaan tilannetta, muttei puuttunut siihen.

Kului minuutti ilman, että kukaan sanoi sanaakaan.

Sitten hiljaa nyyhkivä Rafal kumartui keräämään sotkemiaan kortteja ja nappuloita.

Aure kääntyi katsomaan Acea kysyvästi, mutta mies vain pudisti päätään.

Viimeksi kun Aure oli nähnyt serkkunsa, Rafal oli palvonut maata isoveljensä jalkojen juuressa.
Oliko kyseessä vain orastava murrosikä, vai kenties soppaan oli sekoitettu jotain muutakin?

------------------------------------

 ”Rafalillako on se ikä menossa?” Aure kysäisi riisuessaan itsensä yöpuulle kun he olivat jääneet Acen kanssa kahden. Mies heilautti kättään kieltävästi. ”Ei pelkästään sitä”, tämä aloitti, asettaessaan samalla kainalosauvojaan nojaamaan pöytää vasten.

Aure odotti kärsivällisesti kunnes toinen pääsi istumaan hänen viereensä sängylle.

 ”Vietin välivuoteni kierrellen Eurooppaa kuten tiedätkin. Mun lähtö osui huonoon saumaan Rafalin kannalta, eikä se oikein ymmärtänyt miksi mun täytyi lähteä niin pitkäksi aikaa pois. Se sanoi, että olen niin kuin meidän isä. Katoan yhtäkkiä jonnekin, eikä voi olla varma tulenko mä enää takaisin. Yritettiin äidin kanssa sanoa sille, etten mä ole katoamassa mihinkään, mutta se ei ollut hirvittävän vakuuttavaa, sillä Rafal oli kuullut kuinka mä ja äiti riideltiin mun lähdöstä edellisenä iltana.” Ace kertoi ohimoitaan hieroen. ”Äiti ei olisi suostunut tukemaan mun reissuani ollenkaan, ei uskonut, että rampa pärjäisi itsekseen, mutta isältähän mä ne rahat sain. Ideankin. Joten siinä vaiheessa kun aloin jo pakata laukkuja ja varata lentolippuja ei ollut enää äidillä paljoa tehtävissä.”

Ace oli pienen hetken vaiti ennen kuin jatkoi taas.

”Sekin on muuten sellainen asia, josta otettiin yhteen äidin kanssa joskus. Isä nimittäin. Äiti ei tykkää siitä, että olen yhteydessä mieheen, joka jätti sen ja meidät penskat seitsemän vuotta sitten, eikä ole muistanut meitä kun syntymäpäivinä nallekortilla ja sievoisen suuruisella shekillä. Joka tapauksessa, se ei liity Rafaliin. Pikkuveli ei nimittäin edes tiedä, että olen ottanut isään yhteyttä.”

Aure kuunteli tarkkaavaisena nyökäytellen päätään välillä, jos kohta tuntui oikealta osallistuvaisemmalle keskustelulle. Hän ei ollut yllättynyt Acen kertomista asioista. Rafal oli kuitenkin ollut vasta viiden kun Robert-setä oli jättänyt lapsensa ja vaimonsa Puolaan päästäkseen itse väljemmille vesille Lontooseen uuden vaimon ja työn kanssa. Huomattavasti vanhemmasta Acesta oli nopeasti tullut pikkupojan roolimalli miehisyydelle.

Isä ja isoveli samassa paketissa.

Joten tämän lähtö oli varmaan säikäyttänyt pikkuisen pahasti. Ja mitä, Ace oli ollut kokonaisen vuoden poissa? Miehen tuntien tämä ei ollut edes-

”Ace, kai sä pidit kunnolla yhteyttä perheeseesi kun olit reissussasi?”

Syyllinen ilme ja hiljaisuus paljastivat kaiken. Aure huokaisi.

”Ace!”

”No kyllä mä jonkun postikortin lähetin kustakin maasta…” Mies yritti vakuutella, mutta myötätuntoa ei herunut.

”Mitä ihmettä sä oikein ajattelit? Luoja mies! Olet vastuuntunnoton idiootti!” Aure paasasi saaden syyllisen punan syvenemään vanhemman kasvoilla.

”Joo, mä tiedän olevani! Kotiinpaluustani lähtien Rafal on käyttäytynyt noin. Se saa mun olon todella syylliseksi Ja jos totta puhutaan, olen ihan hukassa sen pikku näätiäisen kanssa.” Ace myöntyi ääni karheana, mikä sai Auren leppymään hiukan.

”Eiköhän se ajan kanssa asetu”, Aure rauhoitteli jo paljon pehmeämmin ja laski kätensä toisen olkapäälle. ”Se vaan totuttelee siihen, että oot taas kuvioissa.”

Ace hymähti pienesti.

”Toivotaan.”

------------------------------------

Sunnuntai. Pyhäpäivä.

Se aamu oli liian harmaa edes syksyyn. Aure raotti silmiään kuullessaan kolme koputusta oveltaan. Kello ei ollut juuri mitään, mutta nuorukainen oli tottunut aikaisiin aamuihin kyseisenä viikonpäivänä. Oli mentävä kirkkoon.

Uudet kolme koputusta pakottivat hänet siirtämään peittonsa syrjään ja kömpimään istualleen.

”Ace, ylös. Kirkko”, Aure hoputti tokkuraisesti lattiallaan ynisevää miestä, joka koetti kietoutua tiukemmin peittoonsa. Vain ruskea hiustupsu erottui lakanoiden keskeltä.

”Ace, mikäli se peitto ei sulata sua paraikaa ravinnokseen, nouse!”

”Mutta kun mä…”

”Ei muttia. Sä nouset.”

Tyytymätön ääni hukkui peiton kahinaan. Ruskeahiuksinen mies kömpi esiin peittonsa uumenista, silmät turvonneina, hiukset sekaisin ja makeasti haukotellen. Aure ei olisi hirvittävästi ihmetellyt vaikka hänen serkkunsa leuka olisi loksahtanut sijoiltaan tuon mahtavan unisotahuudon aikana.

”Mutta kun mä en enää kuulu kirkkoon”, mies ilmoitti unenpöpperöisenä lauseensa, jonka Aure oli aiemmin keskeyttänyt.

”Sä mitä?” Aure kysyi hämmentyneenä hypistellen valitsemaansa paitaa huolimattomasti käsissään. Hän oli unohtunut keskelle pukeutumista.

”Erosin siitä reissuni jälkeen. Kauhea show siitä tietenkin tuli, mutta saatuaan sulatella asiaa äitikin on ollut ihan sinut sen kanssa.”

Mustahiuksinen nuorukainen ei tiennyt miten olisi reagoinut. Hetken hän kykeni vain tuijottamaan rauhallisesti paitaansa hamuilevaa serkkuaan, joka loi häneen vähän väliä hitusen huvittuneenkin katseen silmäkulmastaan. Lopulta Aure itsensäkin yllätykseksi purskahti nauruun.

”Jos äiti saa tietää”, hän kihersi.

Ace virnisti.

”Lentäisin ulos tästä talosta ainakin tyylillä”, Ace huomautti siirtyen jo housuihin pukeutumisoperaatiossaan.

”Kai sä tulet kirkkoon siitä huolimatta? Mä tahtoisin pitää sut elävien kirjoissa vielä hetken”, Aure pyysi huokaisten helpotuksesta kun Ace vastasi:

”Toki, en halua jättää sua yksin sen syöjättären armoille.”

”Äidin vai?”

”Eiku Neitsyt Marian…”

Luoja, Aure ei ikinä tottuisi näihin vitseihin.

-----------------------------------

Viikonloppu oli mennyt yllättävän hyvin. Olivia oli tyytyväinen. Edes sunnuntaikirkko ei ollut tuottanut ongelmia kenellekään. Ace oli tietenkin huonotapainen, mutta ainakaan tämä ei ollut tällä kertaa arvostellut pappeja tai pyhimyksiä, tai esittänyt kamalia teorioitaan neitsyt Marian esiaviollisista kokeiluista.

Kerrassaan onnistunutta siis.

Tällä hetkellä Olivia kattoi kahvipöytää, oli makeita leivonnaisia ja suolaista pikkupurtavaa. Nainen oli aina ollut erityisen tarkka siitä mitä hän tarjosi vierailleen. Täytyi antaa hyvä vaikutelma. Kattauskin oli täsmällinen kuin nainen itse, servietit taiteltu taidokkaasti siipien muotoon ja pöytäliina vaihdettu ihan vain Ewan saapumista varten.

Olivia oli suorastaan ylpeä itsestään katsellessaan kättensä aikaansaannoksia. Vieraat lähtisivät kahvittelun jälkeen, eikä hänen tarvitsisi tavata siskonsa perhettä kuin vasta joulunpyhinä. Ace ei olisi silloin mukana, sillä tämä tahtoi viettää joulunsa isänsä luona Englannissa.

Olisi kuitenkin ollut kohtalolla leikkimistä sanoa, ettei tässä vaiheessa vierailua mikään voinut mennä vikaan. Varmaankin sen takia Olivialla oli hiukan kummallinen, suorastaan jännittynyt olotila kun hän kutsui seuruetta istumaan keittiönpöydän ympärille ja nauttimaan tarjoilusta.

”Kerrassaan uskomattoman herkullista sisko-rakas!” Ewa huudahti pistäessään ensimmäistä palaa lihaa suuhunsa. Hän oli tuskin koskettanut tuota kimpaletta ennen sanojaan, joten Olivia otti kasvoilleen vain kohteliaan hymyn ja uppoutui roolinsa vietäväksi.

”Kiitos Ewa-kulta, pitääkös pikku-Rafalimme ruuasta?”

”Juu, kiitos täti”, lapsi vastasi niin kainosti, että sai Olivian vilkaisemaan kateellisesti siskoaan. Kuinka tämä oli voitu siunata noin kohteliaalla ja herttaisella lapsella, kun hänen omansa oli kuin paholaisesta sikiinnyt?

Naisen kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen mielessään kuohahti taas viime kuukausina tutuksi käynyt inho ja avuttomuus. Mitä hän oli tehnyt väärin ansaitakseen ristikseen tuon pojan, joka makasi muiden miehien kanssa, sairasti jotakin sairautta, joka ei satojenkaan rukousten kautta hellittänyt otettaan hänen lapsestaan.  Olivia oli ollut hyvä tyttö… Parempi kuin siskonsa!

Hän olisi ansainnut elämältään niin paljon enemmän.

Mutta täällä hän oli. Ansassa ja esittämässä näytelmää täydellisyydestä, jota ei koskaan tulisi olemaan.

Se ahdisti.

---------------------------------

”Tuota noin…” Ace aloitti varovasti. He istuivat nyt kaikki kahvipöydän ympärillä ja tilan oli vallannut jo tutuksi käynyt tukala tunnelma, joka tuntui olevan Nowakien tämän sukuhaaran ominaishaju.

Aure kohotti muiden mukana katseensa serkkuunsa ihmetellen mitä asiaa tällä nyt oli?

Tilanne oli oikeastaan jotenkin pahaenteinen.

”Tulevasta joulusta, jonka vietän Englannissa”, rampa mies jatkoi silmäillen kaikkia ympärillään. Hän oli kirvoittanut seuralaisiltaan erilaisia reaktioita, eikä mikään tuntunut olevan järin positiivinen. Aure näytti huolestuneelta, peläten räjähdysherkkää aihetta. Ewa taas kieltäytyi katsomasta lainkaan poikaansa, hän ei pitänyt ajatuksesta, ettei hänen Ace ollut viettämässä joulua perheensä kanssa, vaan tuhlasi sen Englannissa arvottoman isänsä seurassa. Rafalin suu oli yhtä tiukkaa viivaa, leuka oli työntynyt uhmakkaasti eteenpäin ja sotaisa poika näytti oikeastaan siltä, että pidättelisi itkua kaikilla ylpeyden rippeillään.

Ja Olivia…

Täti katsoi häntä samalla ilmeellä kuin yleensäkin, arvostellen ja varoittaen.

Ja kuten tavallista, tuo äänetön varoitus kaikui kuuroille korville.

”Ottaisin Auren mielelläni mukaan.”

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Ace veti syvään henkeä varautuen vastalauseiden myrskyyn. Ensimmäinen isku tuli hänen omalta äidiltään.

”Ace, on jo ihan tarpeeksi, että sinä lähdet, mutta viedä Aurekin sinne…!”

Olivia lähestyi asiaa eri näkökulmasta.

”Ei missään nimessä! Meillä ei ole varaa kustantaa pojalle mitään lentolippuja, enkä aio ottaa vastuuta siitä mitä typeryyksiä te kaksi tekisitte ulkomailla!”

”Ei se mitään. Itse asiassa mulla on kaksi menopaluuta Englantiin, joten rahasta ei tarvitse murehtia. Saamme paikanpäällä täyden majoituksen, öhm, ystäväni luota, sisältäen kaiken ruuista juomiin. Ja mehän ollaan kaksi aikuista ihmistä, jotka osaavat kyllä pitää huolen itsestään”, Ace kiersi tahallaan isä-aiheen, lähinnä siksi, ettei Rafal tosiaan tiennyt kenen luo hänen isoveljensä oli joidenkin kuukausien päästä matkaamassa.

”Aure on silloin vasta seitsemäntoista, eikä taatusti aikuinen ja vastuuntuntoinen!”

”Äiti, musta Acella on hyvä idea. Sä et kuitenkaan halua, että olen viettämässä joulua täälläkään, joten olisin ainakin poissa jaloista.” Aure puuttui itse vihdoin puheeseen.

”Kuka sanoi, etten minä halua sinua kotiin jouluksi?” Olivia kivahti, vaikka pojan sanat olivatkin osuneet maaliinsa. Ja hän tiesi, että kaikki pöydän ympärillä tiesivät sen myös.

”Ei ole sellaista, joka ei sanoisi niin!” Aure kuiskasi turhautuneena. Hän ei koskaan huutanut äidilleen, ei koskaan. Vaikka sillä hetkellä hän olisikin halunnut. Silkasta turhautumisestaan ja kivusta, joka viime päivien raukeudesta huolimatta alkoi muistuttaa olemassaolostaan.

”Miksi sinä edes haluat sinne? Mikset halua viettää pyhiä kotona niin kuin kaikkina muinakin vuosina?” Olivia kysyi turhautuneena, tahtomatta antaa periksi pojalleen. Peläten mitä kaikkea tuo hänen lapsensa voisikaan saada aikaiseksi, jos hän laskisi tämän käsistään Englantiin.

Aure veti henkeä, keksimättä miten selittää. Mikä voisi olla tarpeeksi hyvä syy, että hänen äitinsä myöntyisi? Totuus kun oli liian pelottava äänen sanottavaksi.

Joku muu kuitenkin tiesi vastauksen aivan yhtä hyvin.

”Koska sä et voi antaa anteeksi sitä, että sun omilla teoillasi on seuraamuksia. Yrität kostaa pojallesi jotain sellaista, mihin tämä ei ole syyllinen. Kukaan lapsi ei valitse vanhempiaan itse, se olit sä, joka avasi reitensä sille mustalaiselle ja mikäli suurimpiin huhuihin uskomista, teit sen aivan vapaaehtoisesti, peräti monta kertaa. Silti kehtaat yllättyä ja pitää vääryytenä sitä, että teoistasi seurasi jotain. On ihan oikeutettua, että Aure haluaa irtiottoa ja lepoa sun syyttävästä asenteestasi.”

Se oli järkytys. Ei edes Acelta olisi voinut odottaa noin suoraa puhumista tässä asiassa. Mutta silti tuo mies oli sanonut sen. Katsoen yllättävän rauhallisena silmiin tätiään, joka oli valahtanut kalpeaksi väitteistä, joita ei ollut odottanut koskaan kuulevansa.

Sen hiljaisuuden jälkeen tilanne räjähti käsiin.

”Kuinka kehtaat puhua noin! Vieraana minun kodissani!” Olivia kiljui.

Ewa koetti ensin rauhoitella siskoaan, mutta huomatessaan epäonnistuvansa totaalisesti pyrkimyksissään tämä kääntyi vanhemman poikansa puoleen.

”Ace, pyydä tädiltäsi anteeksi!” Hän yritti, mutta ruskeahiuksinen mies ei reagoinut mitenkään vaatimukseen. Tarkkaili vain eteensä avautunutta näytelmää, valmiina puolustamaan Aurea jos tilanne sitä vaatisi.

”Ace puhuu totta äiti. Mä kaipaan etäisyyttä tästä kaikesta”, Aure huomautti riitelyn väliin nauliten katseet itseensä.

Olivia sähähti vastauksensa ajattelematta sen enempää.

”Jotta voit maata taas jonkun ulkomaalaisen miehen kanssa kuin halpa-” Nainen kivahti, tajuten virheensä liian myöhään.

Kyse ei enää ollut tyrmistyneestä hiljaisuudesta, vaan ajan pysähtymisestä.

Aure tuijotti järkyttyneenä äitiään, uskomatta sitä, että tämä oli tosiaan sanonut sanansa kaikkien edessä.

Ewa näytti siltä, ettei tiennyt miten reagoida, Ace oli noussut seisomaan ja sanoi jotain Olivialle. Rafal itki ymmärtämättä miksi kaikki huusivat…

”Menen korjaamaan Acen patjan pois… Siivoamaan.” Aure kuiskasi, tietämättä kuuliko kukaan hänen sanojaan.

Välittämättä.

Aivan turtana.

Ymmärtämättä.

-----------------------------------

”Aure”, Olivia koputti poikansa oveen. Ewa oli lähtenyt lapsiensa kanssa tunteja sitten ja Oliviakin oli saanut aikaa selvitellä ajatuksiaan.

Hän ei ollut toiminut harkitusti.

Hänen omat sanansa olivat saattaneet heidän perheensä entistä huonompaan valoon suvun silmissä ja tilanne oli ollut ilmeisen kiusallinen myös Aurelle. Tosin, Olivia tunsi pientä tyytyväisyyttä tiedosta, että hänen poikansa sentään häpesi syntejään.

Siksi hän oikeastaan seisoi nyt siinä, koettaen päästä Auren huoneeseen.

”Aure!” Nainen huudahti kiroten mielessään pojan oveen asennettua lukkoa. Kuinka helppoa olisikaan ilman sitä vain astella sisälle ja keskustella asiat selväksi.

Vielä kerran Olivia huusi nimeltä lastaan ja vaati tätä avaamaan ovensa.

Tällä kertaa hän sai vastauksen.

Mielikseen askeleiden ja lukon kilahduksen muodossa.

”Niin äiti?” Aure kysyi ilmeettömästi, katsomatta äitiään silmiin. Olivia pisti merkille mustat maalitahrat tämän paidassa, mutta puri kieltään eikä sanonut niistä mitään. Ei ollut oikea aika paasata pyykkäyksestä.

Niinpä Olivia kohotti katseensa poikansa kasvoihin tajuten samalla kaksi asiaa. Ensinnä hän tajusi sen, että nuorukainen oli parikymmentä senttiä häntä itseään pidempi, mikä ei tietenkään ollut kovinkaan kummallista, olihan hän itse varsin pienikokoinen nainen, mutta koskaan aiemmin Olivia ei ollut löytänyt itseään tietoisesti ajattelemasta sitä kuinka pitkäksi tuo poika oli jo venähtänyt. Toisekseen Olivia huomasi sen, minkä huomasi aina jos aihetta oli. Asiat eivät menneet tavallisen kaavansa mukaan.

Aure ei väistänyt, jotta hän olisi päässyt sisälle huoneeseen.

”Tulin vain sanomaan, että voit lähteä sinne Englantiin. Kenties se tekee meille kummallekin hyvää. Irtiottoa niin kuin serkkusi sanoi.” Olivia totesi jäykästi, saaden aikaiseksi hämmentyneen henkäyksen ja ilmeen, jota ei jäänyt katselemaan vaan kääntyi niine hyvineen pois. Käveli olohuoneeseen ja aukaisi television.

Tietämättä oliko hänen päätöksensä oikea vai väärä.

”Herran huomaan”, nainen kuiskasi samalla kun ostoskanava kertoi metallisesta lompakosta.

-----------------

Kirjoittaja: Kuten olen tuolla Kolgrimin sivuilla valittanut, tämä luku on silkkaa epävarmuutta ja tuskaa. En ole tyytyväinen, mutta tarinallisesti se kuitenkin vie meitä oikeaan suuntaan. Eteenpäin. Niinpä koetan olla välittämättä ja annan tämän kirjainten sekamelskan teidän käsiinne tällaisenaan. ;)

Luvut 3-4.

 

Luku 3.

Oli kulunut kaksi kuukautta Auren ja Jeremyn ensimmäisestä yhteisestä kerrasta, eikä se ollut Auren mielestä muuttunut yhtään sen mukavammaksi, joskaan ei kamalammaksikaan. Aure oli viimein uskaltanut mainita siitä, ettei hän aina nauttinut kovinkaan paljoa oloistaan, mikä oli johtanut useampaan pienimuotoiseen riitaan heidän välillään. Ei oikeastaan siksi, että Jeremy olisi ollut vihainen siitä, ettei Aure ollut kertonut aiemmin, ettei hän erityisemmin pitänyt seksistä heidän välillään, vaan pikemminkin siksi, että Jeremy oli loukkaantunut siitä, ettei Aure pitänyt siitä.

”Eikö se tunnu susta oikeesti hyvältä?” vaihto-opiskelija kysyi kuulostaen kireältä. Akryyleilla paraikaa maalaava Aure huokaisi miettien lähtisikö jälleen keskustelun vietäväksi, vai kieltäytyisikö itsepintaisesti vastaamasta. Lopulta hän avasi suunsa.

”Ei se pahaltakaan tunnu. Ja susta se tuntuu hyvältä, enkä mä valita, joten mikä tässä on se ongelma?”

”Oonko mä susta huono kun en saa sua tulemaan sen aikana?” Jeremyn ääni oli noussut pari oktaavia, Aure vilkaisi hätääntyneenä ovelle. Hänen äitinsä askeleet kuuluivat keittiön suunnalta.

”Jeremy kiltti-”

”Oonko?”

”Et, mutta hiljempaa! Jos äiti-”

”Taas sä vaan siitä sun jeesustelija äidistäsi! Ensiksi valitit, ettei me voida harrastaa seksiä Olivian takia ja silti me ollaan harrastettu sitä sun huoneessasi, vaikka äitis on nukkunut samassa rakennuksessa. Ja nyt me ei voida keskustella, koska sun äitisi saattaisi kuulla, että mä oon maannut sen pojan kanssa. Ei se vittu kuule!”

Aure oli vaiti. Häntä järkytti välillä tapa, jolla vaihto-opiskelija puhui hänen perheestään. Vaikka Auren täytyi myöntää itselleen, ettei hän ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, hänen kulttuurikuvaansa ei olisi millään istunut tuollainen suora herjaaminen vanhempia tai uskontoa kohtaan, etenkään ensimmäistä.

’Jeesustelijakin’ meinasi olla jo liikaa.

Jeremylle se ei näyttänyt kuitenkaan olevan.

”Se tepastelee tuolla nuttura liian kireellä jotain kirkkotilulaata hyräillen ja päättää kaikesta sun elämässäsi. Miten sä käyt kouluasi, milloin sä syöt, miltä sä näytät naapureiden tullessa käymään. Ja sä vittu nielet kaiken! Tottelet ihan joka asiassa ja koetat olla sen silmissä kilttiä poikaa. Ootko sä ikinä tehnyt mitään omin päin?”

Jeremyn harmaat silmät tuijottivat tiiviisti Aurea ja odottivat vastausta.

Aure jatkoi maalaamistaan hetken ennen kuin kykeni sanomaan mitään.

Hänen äänensä pysyi ihmeen tasaisena.

”Mä seurustelen sun kanssasi.”

Se sai Jeremynkin hiljaiseksi.

--------------------------------------

Pieniä riitoja tuli ja meni heidän välillään. Ne koskivat useimmiten, joko Auren kulttuuria tai heidän seksielämäänsä. Aure tarvitsi yhdynnän jälkeen koskettelua kyetäkseen tulemaan, eikä Jeremy jostain syystä tuntunut suhtautuvan asiaan kovin suopeasti. Hiljalleen Aure oli alkanut uskoa, että vika tosiaan olisi hänen, eikä ollut normaalia olla nauttimatta toisesta sisällään. Ehkä häneltä tosiaan puuttui eturauhanen tai jotain?

Hän ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa Jeremyn kanssa puheeksi.

Joinain kertoina he kokeilivat myös toisin päin, Jeremy vastaanottavana ja Aure antavana osapuolena. Se toimi paljon paremmin ja kumpikin nautti oloistaan, sääli vain, että Jeremy ei halunnut tehdä niin useammin.

Sillä oli kai jotain tekemistä toisen ylpeyden kanssa. Aure tuhahti. Ja häntä väitettiin turhan ylpeäksi.

Mutta riidat olivat kuitenkin vain pieni osa heidän arkeaan, johon kuului myös vierekkäin makoilua, yhteisiä läksyjä, joita totta vie riitti jaettavaksi, hyväntahtoista kiusantekoa ja ennen kaikkea vähemmän syvällisiä keskusteluja milloin mistäkin.

Tänään aihe koski valaita.

”Mä haluaisin nähdä niitä”, Aure huokaisi, hän luonnosteli tapansa mukaan puolihuolimattomasti lehtiöönsä.

”Valaita?”

”Jep. Ja sitäkin enemmän kuulla.”

”Kuulla?” Jeremy varmensi naurahtaen leppoisasti. Hänen vasen kätensä silitteli puolalaisen nilkkaa hellästi heidän loikoillessaan vaihto-oppilaan sängyssä.

”Kuulla, kuulla! Toistatko sä vain kaikkea mitä mä sanon? Niin kuin papukaija”, Aure kivahti napakasti, mutta loihti kasvoilleen äänen vastapainoksi leveän hymyn. Näitä hetkiä hän rakasti. Näinä hetkinä hän unohti kaiken epävarmuutensa toista kohtaan ja antoi itsensä vain kehrätä toisen lähellä. ”Ne kuulemma laulaa.”

”Laulaa?” Jeremy teki tämän jo ärsyttääkseen Aurea, siitä puolalainen oli varma. Niinpä hän kieltäytyi reagoimasta toisen tyhmyyteen mitenkään. Jatkoi vain keveiden viivojen vetämistä paperille, jossa useat utuisesti hahmotellut valaat jatkoivat uimistaan. Jeremy löysi itsensä jälleen hämmästelemästä poikaystävänsä taitoja.

”Okei okei Picasso, lakkaan kiusaamasta herkkää taiteilijasieluasi. Miksi sä haluaisit kuunnella jotain valaiden karaokea?”

”Valaiden karaokea?” Aure nauroi.

Jeremy yhtyi toisen hekotukseen.

”Katso nyt teet niin itsekin, hemmetin papukaija!”

Aure nauroi jo niin, että meinasi tukehtua. Yhteistä pelleilyä kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin he saivat rauhoituttua ja jatkettua keskustelua kuin kaksi aikuista ikään.

Aina siihen saakka kunnes Jeremy taas onnistui sanomaan jotain niin yltiöpäisen typerää, ettei Auren auttanut kuin hihittää kykenemättä mihinkään järkevään toimintaan.

Hän rakasti noita hetkiä.

Niin kauan kuin ne kestivät.

----------------------------------------------

Meille lienee jo selvää, että Jeremy Walkerin ja Aure Nowakin suhteessa oli sekä huonot, että hyvät puolensa. He viihtyivät yhdessä muutamia riitoja lukuun ottamatta ja kumpikin sai jotain mitä halusi. Aure ihailua, jota hän ei ollut aikaisemmin kokenut ja Jeremy mukavaa ajanvietettä vaihtonsa ajaksi.

Mutta voisiko sellaiselle pohjalle rakentunut suhde kestää toisen osapuolen palatessa Pohjois-Amerikkaan.

Heillä oli eriävät näkemykset asiasta. Ikävä kyllä Jeremy oli se, kuka veti asiassa pidemmän korren.

Niinpä Aure Kasia Nowak jäi kotimaahansa Puolaan, äitikarhun armoille ja ilman amerikkalaista rakastajaansa.

”Aure, itketkö sinä?” Olivian vaivaantunut ääni kuului koputuksen kera lukitun oven takaa.

Työpöytänsä ääressä silmät turvoksissa nuokkuva nuorukainen pakotti itsensä vastaamaan.

Tällä kertaa ääni ei tahtonut pysyä kasassa.

”En äiti.”

Askeleita ei kuulunut, äiti seisoi vieläkin oven takana. Uskomatta, kuullen poikansa tukkoisesta äänestä tämän valehtelevan.

”Avaa ovi Aure”, Olivia vaati.

Aure istui hetken harkiten, pöydällä olevan lehtiön sivu oli tyhjä. Valkoinen, muodostamatta mitään.

Hän nousi hitaasti, osaamatta uhmata äitiään, avasi oven ja astui syrjään päästääkseen naisen ohitseen sisälle.

”Mikä nyt on? Jeremykö?” Olivia kysyi tiukasti. Hän olisi valehdellut jos olisi väittänyt, ettei ollut huolissaan poikansa käytöksestä.

Aure säpsähti kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.

Olivian ilme pehmeni hiukan

”Aure, tiedän kyllä, että hän oli hyvä kaverisi. En pane pahakseni, vaikka soittaisitkin hänelle välillä. Sanotaan kerran kuussa. Kunhan, ette puhu kovin pitkään. Ulkomaanpuhelut kun ovat niin kalliita. Ja voittehan kirjoitellakin. Vaikka sähköpostia?”

Aure puri varoen huultaan. Äiti käyttäytyi näin todella harvoin. Pehmeästi, koettaen ymmärtää, äidillisesti. Tällaiset hetket saivat hänet toiveikkaaksi, miltei lupasivat hänelle hyväksyntää. Jos hän uskaltaisi…

”Äiti, mä ja Jeremy. Me oltiin pari”, poika kertoi, uskaltamatta katsoa äitiään silmiin, sängynpeiton reunaa nypläten. Hengittäen hiljaa, keskittyneesti, koettaen arvuutella vastausta jonka saisi.

Toiveikkuus.

”Totta kai olitte, ystäviä, aivan kuten minä ja kummitätisikin olimme parivaljakko nuorina. Mutta te voitte pitää yhteyttä, Jeremy varmasti tulee vielä Puolaan tapaamaan isäntäperhettään ja te näette toisenne.”

Auren sirot kädet kohosivat kalpeaksi käyneille kasvoille. Sormenpäät hieroivat ihoa pyörivin liikkein. Hän avasi suunsa.

”Me oltiin pari. Pidettiin toisistamme. Maattiin vierekkäin, puhuttiin, suudeltiin”, ääni värisi, hän ei ollut enää lainkaan varma mitä tapahtuisi. Kenties äiti voisi ymmärtää, antaa anteeksi, jopa hyväksyä?

Mutta se ilme, joka epäuskoisuuden kautta hiipi Olivia Cheslawa Nowakin kasvoille, ei antanut anteeksi, eikä ymmärtänyt. Se tuomitsi ja inhosi.

”Ei minun kattoni alla! Ei minun verestäni vaan isäsi. Niin sen täytyy olla. Paholaisen töitä!”

Ne olivat viimeiset sanat, jotka asiasta Nowakien katon alla vähäänaikaan lausuttiin.

---------------------------------------------

Olivia oli hämmentynyt, tuskastuttavan hämmentynyt. Eikö hän ollut yrittänyt kaikkensa pojan eteen? Kantanut tätä kohdussaan, rukoillut tämän puolesta? Kasvattanut kuin kuka tahansa äiti poikansa. Rakastanut kuin kuka tahansa äiti poikaansa.

Pullonpohjalasit valuivat hikistä nenänvartta pitkin naisen vaihtaessa yövaatteitaan.

Ansaitsiko hän tämän?

Tummat hiukset valahtivat olkapäille kun hän irrotti niiden kiinnikkeet.

Hän oli ollut hyvä tyttö hyvästä perheestä. Sitten tuli Mihai. Vanhempien pettymys ja järkytys kun selvisi, että hän odotti lasta, oli vaikea kantaa. Vielä tänäkin päivänä he arvostelivat häntä ja hänen poikaansa. Päivittelivät sukunsa kohtaloa. Kuinka heidän tyttärensä toi heille häpeää ajattelemattomuudellaan.

Nainen levitti yövoidetta kasvoilleen. Ne olivat ihmeen rypyttömät.

Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä häneen, mutta toisaalta Oliviaa jollain tavalla huojensi tieto siitä, ettei hänen pikkusiskonsakkaan jäänyt täysin puhtoiseksi vanhempien kärkkäissä silmissä. Ewa oli synnyttänyt kyllä kaksi poikaansa aviovuoteessa, mutta lasten isä, joku brittimiljonääri, olikin karannut nuoremman naisen matkaan takaisin kotimaahansa jättäen vaimonsa ja poikansa Puolaan. Mutta vaikka avioero olikin järkytys, se ei silti vetänyt vertoja Olivian tempaukselle kiertelevän mustalaisen kanssa.

Varovasti Olivia laski pullonpohjalasinsa yöpöydälleen. Peitot kahisivat hänen kaivautuessa niiden väliin.

Entä nyt? Kun hänen poikansa päätyi tekemään syntiä, joka oli vielä suurempaa kuin hänen äitinsä oma? Olivia ei tiennyt kuinka sitä tulisi käsitellä. Voisiko sen kitkeä pois, vai unohtuisiko se aikanaan?

Hän sammutti yövalonsa.

Muttei nukahtanut vielä tunteihin.

-------------------------------------------------

Luku 4.

Jeremyn lähdöstä oli kulunut jo useampi kuukausi, eikä Auren paljastuksesta ollut puhuttu sen koommin.

”Tätisi lapsineen on tulossa käymään viikonloppuna. Haluan, että ikkunat ovat pestyt ennen sitä.”

Äidin ääni kantautui jostain keittiön suunnalta. Nuorukainen laski vihreään väriin tahriutuneen siveltimen sameaan vesilasiin. Hän nousi tuoliltaan ja kiirehti avaamaan oveaan, ettei hänen olisi tarvinnut huutaa hämmästystään julki seinien läpi.

”Ewa-täti?” hän kysyi yllättyneenä. Täti vieraili heillä ani harvoin, vaikka asuikin naapurikaupungissa. Viime vierailusta oli parikin vuotta.

”Ei sinulla muita tätejä ole.”

”Ja Ace, sekä Rafal tulevat myös?”, Aure vielä varmisti kummastuneena tästä äkkinäisestä vierailusta.

”Johan minä sen sanoin! Ikkunat Aure!”

Nuorukainen katsoi hetken neuvottomana juuri aloittamaansa akvarellityötä, ennen kuin huokaisten päätti jättää sen kesken.

Ikkunoita ei ollut heidän pienessä asunnossaan järjettömän montaa, joten työ sujui jouhevasti. Olivia pyyhki pölyjä samalla kun Aure paini ikkunalastan ja rättien kanssa pikkuriikkisessä olohuoneessa.

Ilmapiiri oli ollut viimeaikoina ymmärrettävän kireä ja Aure oli puhtaasti kummastunut siitä, että äiti oli sallinut sisarensa vierailun tällaisena ajankohtana. Oli kuitenkin tiedettävää, ettei Olivia ja Ewan vanhempi poika Ace tulleet lainkaan toimeen keskenään. Joka kerta kun Ewa oli saapunut kummankin lapsensa kanssa kyläilemään, tilanne oli kärjistynyt lopulta katastrofiin. Viimeksi toissa jouluna, Acen laskettua leikkiä paikallisesta pappismiehestä. Tämän kuullen.

Ace oli kävelevä ongelmamagneetti, moottoriturpa ja häikäilemättömän vahvatahtoinen. Olivia ei voinut sietää tuota hiukan yli kaksikymmentävuotiasta miehenretaletta, jota Aure puolestaan kunnioitti ja ihaili kovastikin, vaikkei olisikaan tätä seikkaa kuunaan myöntänyt.

Auren nuorempi serkku Rafal, oli vasta kaksitoistavuotias, mutta imi esimerkkinsä isoveljeltään ja roikkui tämän perässä aina ärsyttävyyteen asti. Siitä huolimatta kerubikasvoinen porkkanapää sai peuransilmillään paljon anteeksi kanssakäyjiltään, eikä kirkkoherrakaan ollut huomaavinaan sinä hirvittävänä jouluna kuinka tuo pikkuruinen, silloin kymmenenvuotias, poika hoki heidän vieressään: ”Kirkonrotta, kirkonrotta, piispanpäähine on kuin potta!”

Vasta kun Aure lähti täydentämään lapsen riimejä kuiskaamalla tämän riemuksi:

”Totisinta totta”, he saivat yleisönsä. Ace nauroi pahennusta herättävän railakkaasti tilanteelle, selvittyään itse vasta papin nuhtelusta, Rafal kihersi onnessaan siitä, että hänen sanaleikkiinsä oli lähdetty mukaan ja Aure puolestaan ansaitsi potkun sääreensä äidiltään, mulkaisun kirkkoherralta ja tädiltään vaivaantuneen vilkaisun, joka useimmiten oli varattu hänen vanhimmaiselleen.

Tälläkin kertaa, kuten aina ennenkin, Aure oli luvattoman innoissaan serkkujensa näkemisestä.

He olivat jotain, mitä hän kaipasi tällaisina aikoina kun kaikki tuntui romuttuneen hänen altaan.

Huolettomuutta, vitsailua ja Acen loputtomia tarinoita.

------------------------------------------------

”Mitä suosikki-serkkuni?” suunnilleen Auren mittainen mies huudahti nilkuttaessaan epävakaan näköisesti heidän kynnyksensä yli. ”Miten koulussa, samaa vanhaa puurtamista? Kyllä vaan sullekin tekisi välivuosi lukion jälkeen terää! Ja hei Olivia-täti, toivottavasti on ollut hyvää aikaa nämä kaksi vuotta.”

Ace onnistui jo nyt kalastamaan Olivialta yhden pahan katseen heitettyään mokomia ideoita välivuodesta. Kumpikaan, ei Aure tai Ace, kiinnittänyt huomiota nutturapäisen naisen ilmehtimiseen.

Sen sijaan ovesta sisälle tunkenut Ace kahmaisi mustahiuksisen serkkunsa oikein kunnon karhunhalaukseen ja nauroi makeasti.

Aure hymyili silmät loistaen. Ace ei ollut sitten muuttunut yhtään!

Tällä oli edelleen epämääräisesti sojottavat ruskeat hiukset, lyhyt pukinparta ja sänki verhoamassa leukalinjaa. Virnuilevat kasvot, ruskeanvihreät silmät, jotka olivat hitusen epäsymmetriset ja äärimmäisen korkeat luulot itsestään.

Ja, no. Tältä puuttui vasen jalka.

Ace oli syntynyt toinen jalka epämuodostuneena ja se oli jouduttu amputoimaan jo varhaisella iällä. Nykyisin mies käytti proteeseja ja joskus koikkelehti sinne tänne keppiensä avulla, tai ilman mitään apuvälineitä.

Aure ei muistanut kertaakaan, jolloin tuo vamma olisi hidastanut vanhemman miehen menoa.

”Samaa vanhaa puurtamistahan se, herra Grzegorz käy päivä päivältä lihavammaksi tosin. Veikkaan, että se lähenee paria sataa kiloa jo, saa nähdä pääseekö se pitämään valmennuskurssia, vai onko ilmapallo jo poksahtanut siihen mennessä”, Aure antoi virnuillen pikaisen raportin ennen kuin kääntyi tervehtimään seuraavia tulijoita.

Ensin tätiään, joka hymyili herttaisesti pyöreillä kasvoillaan ja halasi häntä lämpimästi kehuen kuinka hänestä oli tullut nuori ja komea mies. Sitten laukkunsa juuri laskenutta Rafalia, joka hymyili hiukan ujonkin oloisesti ja ojensi kättään.

”Heippa Rafal, jos äitisi väittää, että minä olen kasvanut, niin sen pitäisi verrata sitä siihen pyrähdykseen, mitä sä olet tehnyt kahdessa vuodessa! Olet jo miehen mittainen!” Aivan totta Auren sanat eivät olleet, pikkuruinen tuo suloinen poika oli edelleen, mutta verrattuna siihen millainen miniatyyri tämä oli ollut edellisellä vierailulla…

Tämä oli tosiaan kasvanut.

Ja oli edelleen kuin enkelilapsi. Taipuisat kuparihiukset ja vaalea iho, jota somisti satunnaiset kesakot siroteltuna pitkin nenän vartta, sekä toffeen väriset silmät, joissa oli häivähdys vihreää veljensä silmien tavoin. Juuri sellainen lapsukainen, jolle kukaan ei osannut olla vihainen mistään.

”Hei Aure, hei täti”, poika tervehti ja vilkaisi varpaitaan kuin ne olisivat muuttuneet hirvittävän jännittäviksi. Taisi toinen hiukan jännittää näin kahden vuoden tauon jälkeen, Aure tuumasi huvittuneena.

”Hei vain Rafal-kulta”, Olivia vastasi tervehdykseen suukottaen pojan poskia ja ryhtyi sitten viittomaan käsillään eri huoneiden suuntaan.

”Sisko, sinä saat nukkua olohuoneen vuodesohvalla Rafalin kanssa, kuten puhelimessa puhuimme. Ace pääsee patjalle Auren huoneeseen. Voitte käydä viemässä tavaranne ja tulla sitten keittiöön. Ruoka on pöydässä.”

Olivian ohjeistuksen kuultuaan kaikki kipittivät omia teitään. Olivia itse keittiöön viimeistelemään kattausta, Ewa Rafalin kanssa olohuoneen puolelle ja Ace Auren kera nuorukaisen huoneeseen.

Suuri laukku rysähti lattialle ja sen perässä Ace patjalle irrottamaan proteesiaan.

”Onko se kipee?”, Aure kysyi samalla kun tekojalka viskattiin huolettomasti hänen sängylleen.

”Ei pahemmin, vähän epämukava vaan, on mukavampi kulkea kotosalla ilman.” Ace selitti ja antoi itsensä kaatua selälleen.

”No niin, miten sulla on oikeesti menny Aure? Onko Olivia tyranosoinut taas kaikkea?” Ace jatkoi juttelua luoden tutkivan katseen nuorempaan.

”Puhutaan myöhemmin kun meillä on paremmin aikaa, äiti hermostuu jos meitä ei kuulu illalliselle välittömästi.”

”Eli on.”

Aure viskasi serkkuaan tyynyllä ja nousi seisomaan.

”Ala nyt vaan tulla, ääliö”, hän komensi leikkisästi. Taka-alalla oli kuitenkin huoli. Uskaltaisiko hän kertoa Acelle kaikesta mitä täällä oli ollut viime kuukausina meneillään?

Hyväksyisikö edes hänen serkkunsa kaikkea sitä, mitä hänellä oli sanottavanaan?

-------------------------------------------------------

”Ojentaisitko salaatin sisko-kulta?”

”Oikein hyvää Olivia-rakas!”

”Miten välivuotesi sujui?”

”Millaisia arvosanoja sinulla on ollut Rafal-pieni?”

”Onko Aure pärjännyt koulussa?”

”Vieläkö maalailet?”

Niin pintapuolista ja jäykkää. He kaikki olivat etikettien ja tapojen orjia kahlehdittuna siihen kotoisaan ruokapöytään, johon oli katettu mitä mehukkaimmat herkut alkupaloineen ja jälkiruokineen. Jokaisen odotettiin noudattavan sääntöjä, joita kukaan ei koskaan ollut vaivautunut kertomaan ääneen, mutta jotka jopa suulas Ace tunsi. Ne olivat toisilleen tuntemattomien ihmisten sääntöjä, sellaisia, joita ei kenties olisi pitänyt esiintyä perheen kesken, mutta, jotka silti vaiensivat tuon pöytäseurueen kaikelta tuttavallisemmalta jutustelulta.

Kuului lausahduksia: ”Mitä sinulle kuuluu”, ”Kiitos hyvää”, ”Sepä mukavaa”, mutta kukaan ei siltikään näyttänyt tarkoittavan ainoatakaan kohteliaisuutta, jonka laski huuliltaan kuultavaksi.

Ne olivat vain sanoja karkottamaan hiljaisuuden.

Aure pyöritteli ruokaa lautasellaan, vilkaisi välillä ympärillä olevia sukulaisiaan alta kulmain. Hän huomasi käsiensä hikoilevan, jalkojen liikkuvan rauhattomasti, kai pulssikin oli kiihtynyt. Ahdisti.

Mutta sellaista heillä aina oli, muutama lisäihminen pöydässä ei onnistunut murtamaan sitä. Heidän perheensä täydellistä ulkokuorta.

Täytyi näytellä. Olla osa perhettä, jossa ei ollut säröjä.

Jeremy oli tuonut jotain uutta siihen näytelmään. Hän oli tuntunut arvostavan tavalla, jolla kukaan ei ollut ennen arvostanut. Hän oli odottanut Aurelta vain tätä itseään. Tosin nykyään Aure ei ollut lainkaan varma vaihto-opiskelijan vilpittömyydestä heidän suhteensa aikoihin. Sillä ei kuitenkaan ollut merkitystä. Tämä oli antanut alkusysäyksen näille ajatuksille, jotka saivat aina vain suuremman osan puolalaisen päässä.

Tässäkö hän istuisi?

Pitelemässä koossa sellaista, joka oli jo aikoja sitten särkynyt.

Kauanko hän pystyisi siihen? Nielemään kaiken mitä sai niskaansa?

Vielä hetken, hän päätti.

Hänellä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta muuttaa sitä, mikä oli aina ollut.

-----------------------------------------------------

Kello oli 22.31, Acen sormet naputtivat epämääräistä rytmiä parkettilattiaan hänen istuessaan nukkumiseensa varatulla patjalla serkkunsa huoneessa. Serkku itse loikoili sängyllään, uppoutuneena ajatuksiinsa, murehtien jotakin, mikä ei näyttänyt muotoutuvan sanoiksi edes pienellä painostuksella, jota Ace oli yrittänyt pitkin iltaa.

Aure ei ollut helposti ymmärrettävä ihminen. Kenties se johtui liian tukalasta kasvuympäristöstä. Se ainakin oli omiaan saamaan Acen tuntemaan alati kasvavaa ärtymystä tätiään Oliviaa kohtaan, joka ei koskaan tuntunut osaavan antaa arvoa pojalleen, syytti tätä jostakin, mihin poika ei voinut vaikuttaa. Ainut, joka oli tehnyt virheen tuossa perheessä, oli täti itse, eikä virhe edes ollut se, että hän oli maannut vieraan miehen kanssa ja saattanut itsensä raskaaksi. Virhe oli se, ettei nainen myöntänyt itselleen todella tehneensä sitä.

Oli helppo syyttää paholaista omasta heikkoudestaan. Uskonto oli maailman suurin tekosyy, jolla saattoi oikeuttaa kaiken.

Jätä poikasi ilman oikeaa perhettä, verhoa itsesi hurskauteen, nauti niitä helvetin ehtoollisiasi.

Ja katso mihin se sinut johtaa.

Ongelmat tuon pojan kanssa ovat vasta edessä.

”Ace?”, sängyltä kuului heikon oloinen kuiskaus, joka sai miehen kohottamaan katseensa takaisin mustahiuksiseen serkkuunsa.

Tämä oli kasvanut kahden vuoden aikana. Tytöt varmaan palvoivat maata hänen jalkojensa juuressa, kaatuilivat kuin dominot konsanaan. Yhtä kauniita ihmisiä näki harvoin. Auren pitäisi olla varovainen noiden kasvojensa kanssa, Ace ajatteli lähes isoveljellisellä huolella, tuntien kuitenkin kateudenkin riipaisevan itseään kolmannen kylkiluun tienoilta. Vaikka hän saattoikin antaa muiden ymmärtää muuta, mies kuitenkin tiesi, ettei häntä oltu siunattu kovinkaan komealla ulkomuodolla. Olisihan se ollut hienoa olla tuollainen Kreikan miespatsasta muistuttava ilmestys, mutta piti pelata niillä korteilla, joita sattui käteensä saamaan.

”Täällä oli viime lukuvuoden vaihto-oppilas, Jeremy”, Aure aloitteli varovasti. Ace näki ilmeessä epäröinnin jatkaa ja koetti itse viestittää, ettei kavahtaisi mitään mitä toinen päättäisi kertoa.

Liekö hän onnistunut kasvojensa vääntelyssä, mutta ainakin serkku päätti jatkaa tarinaansa.

”En mä koskaan ollut ajatellut, että voisin pitää miehistä sillä tavalla, mutta kun tajusin millä tavalla se aina katseli mua kuvaamataidon tunneilla ja oli kiinnostunut… Me mentiin uloskin. Se oli niin helvetin imarteleva. Kehui ja puhui musta ylpeesti. Me maattiin yhdessä. Tiedätkö? Ja nyt mä olen samalla listalla Mike The Ärsyttävän ja miljoonan muun kanssa, joista se päättää tarinoida jollekin ystävälleen juotuaan liikaa! Ja mä menin kertomaan meidän suhteesta idioottimaisuuksissani äidille.”

Puhuessaan Auren silmät olivat alkaneet suoltaa kyynelvanoja pehmeän suklaisille poskille ja ponnistellen Acen onnistui kavuta sängylle tämän vierelle.

”Anteeksi”, miehen syliin hautautuva nuorukainen nyyhki vanhemman halatessa häntä tiukasti.

”Eipä mitään serkku-pieni, tätähän varten mulle jätettiin kaksi kättä”, hän kuiskasi naurahtaen pehmeästi.

--------------------------------------------------

Kirjoittajan kommenttia:

Apua! neljännestä luvusta alkaa muutaman luvun kestävät ongelmat, teksti ei kulje kunnolla, kerronta mättää ja löydän jatkuvasti asiavirheitä, sekä tavallisia kirjoitusvirheitä! Mutta toivottavasti kyse on vain omista näkemyksistäni, ettekä te lukijat huomaa mitään vikaa missään ;)

Ace ja Rafal ovat vieläpä Aureakin vanhempia hahmojani, joita rakastan suuresti. Mutta taas olen saman ongelman edessä kuin aiemminkin. Hahmoni ovet niin nuoria vielä! Asia tietenkin korjaantuu tarinan edetessä ja kirjoittaminen helpottuu. 

Joka tapauksessa. Haluaisin kuulla kommenttia tuotoksistani. Jeremy tosiaan on nyt melkolailla ulkona kuvioista ja pääsen pikkuhiljaa eteenpäin juonessani! Mitä pidätte Acesta? Muista nyt esiintyneistä sivuhahmoista ei varmaankaan saa mitään irti... : D

Luku 2.

Oli vain päivien kysymys milloin he tekisivät sen Jeremyn kanssa. Se oli luonnollinen askel heidän suhteessaan ja viimeaikoina se oli tullut puheeksi yhä useammin ja useammin. Aure oli antanut ymmärtää olevansa valmis ja hän tiesi, että Jeremy olisi enemmänkin kuin valmis. Vaihto-oppilaalla oli kuulemma jonkin verran kokemusta sekä bottomina, että toppina olemisesta.

Toisen vihjaukset edellisistä seksipartreneista ja suhteista saivat Auren vain kohottamaan epäilevästi kulmiaan.

”Sitten oli Mike, jalkapallon pelaaja. Maalivahti tarkemmin sanottuna. Sellainen ärsyttävä”, Jeremy luetteli, hänen iltaansa oli kuulunut yksi olut liikaa.

”Miksi olit sen kanssa jos se oli ärsyttävä?” Aure kysyi keskittyen luonnoslehtiöönsä suoden toiselle vain vilkaisun sen kulman yli.

”Se antoi helposti, jos totta puhutaan. Ja oli se kai aika hyvän näkönen. Muttei niiku sä”, Jeremy mittaili toista katseellaan ”Sä oot tommonen malli.”

Aure naurahti jatkaen lyijykynällä viivojen vetelyä paperille.

”Oikeesti, herkullinen”, vaihto-oppilas vakuutteli hivuttautuen lähemmäs.

Aure hymyili tavallista, hiukan sarkastisen oloista hymyään, muttei kommentoinut toisen kehuja millään tavoin. Sisäisesti hän kuitenkin hykerteli tuossa suosion ja ihailun valokeilassa.

He istuivat Jeremyn huoneessa. Opiskelemassa, kuten isäntäperhe ja Olivia kuvittelivat.

”Aureeeh… Mun tekis mieli”, Jeremy vonkasi kurottaen kättään. Hän tarttui puolalaisen lehtiöön ja laski sen tämän käsistä. Sormet kurottautuivat hyväilemään toisen nilkkaa, kiiveten pikkuhiljaa ylemmäs. Kuin nälkäinen hämähäkki.

”Ei nyt… Mä piirrän.”

”Etkä piirrä, mä laitoin sun lehtiön pois. Anna kun mä maksan velkani takasin”, Jeremy kähisi ohittaen sormenpäillään jo polven, kohoten sisäreidelle.

Aure katsoi harkiten toisen seikkailevia käsiä kunnes nojautui taaksepäin antaen myönnytyksen pyynnölle.

Jeremy ei jäänyt odottelemaan.

---------------------------------------

Kului vielä viikko, jonka aikana he pidättäytyivät silkoissa kosketteluissa ja hellimisissä. Jeremyn hermot alkoivat kiristyä, mikä ei jäänyt Aurelta huomaamatta. Häntä itseään tilanne harmitti yhtälailla, ainakin silloin kun Jeremy jaksoi muistuttaa häntä siitä.

”Tää on perseestä eikö sustakin?”

Aure nyökkäsi.

Seuraavana päivänä sanamuoto oli vaihtunut.

”Tää on silkkaa kidutusta. Mä haluisin sua niin paljon. Etkö säkin mua?”

Ja Aure nyökkäsi.

Sitten.

”Mä taidan kuolla tähän. Enkö mä oo odottanut ihan tarpeeksi pitkään? Mutta sitten sun pitää tehdä tästä näin vaikeeta. Eikö tää oo sustakin jo naurettavaa?”

Nyökkäys.

Jeremy painosti ja huomautteli asiasta jatkuvasti. Jos Aurella olisi ollut enemmän kokemusta seurustelusta, hän olisi kenties osannut loukkaantua toisen käytöksestä, jossa tämä loi itsestään milloin marttyyrimaisen, milloin muutoin laiminlyödyn kuvan. Mutta sen sijaan Aure tunsi vain syyllisyyttä toisen puolesta. Hän halusi yhtälailla. Seksi olisi osoitus suhteen etenemisestä, luottamuksesta ja välittämisestä.

Hän halusi noita kahta asiaa toiselta.

Niinpä hän nyökkäili. Sanoi toinen mitä tahansa.

Kunnes tarjoutui tilaisuus.

”Hei, mulla on sulle yllätys…” Aure kuiskasi poikaystävälleen heidän kävellessä yhtä matkaa koulun jälkeen. Jeremyn isäntäperhe asui saman kadun varrella kuin missä Aure äiteineen.

Jeremy kohotti kulmiaan vakuuttumatta kovin puolalaisen salamyhkäisyydestä. Häntä oli ärsyttänyt viime aikoina aivan liikaa, että hän olisi voinut innostua toisen lausumista sanoista.

Aure ei lannistunut vaan hymyili salaperäisesti.

”Äiti on tulevana yönä poissa. Sillä on poikkeuksellisesti yövuoro… Ja mä mietin, ettei isäntäperheelläsi varmaan ole mikään sitä vastaan jos tulisit pitämään mulle, ymmh, seuraa tulevana yönä.”

Hitaasti hymy nousi Jeremyn kasvoille. Vihdoin ja viimein Aure sanoi jotain, joka jaksoi herättää hänen kiinnostuksensa. Jotain mitä hän halusi kuulla.

”Rakastan sua Aure”, vaihto-oppilas julisti ja painoi kiireisen suukon toisen poskelle.

Aure katsoi toista silmät loistaen.

Sillä hetkellä hän olisi voinut pakahtua onnesta.

Naiivi, hellyydenkipeä.

Sen muisteleminen sattui myöhemmin.

-------------------------------------

”Tiesitkö, että anaaliseksiin voi kuolla?” Aure kysyi pohtivan oloisena toiselta heidän istuessaan hänen huoneensa sängynlaidalla Olivian lähdettyä yövuoroonsa. Nuorukainen ei olisi uskonut jännittävänsä tätä näin paljon.

Jeremy pyöräytti silmiään.

”Eipä ole kukaan mun kumppaneista kuollut.”

Aure kohautti olkiaan. ”Aika moni muu on”, hän totesi kuivasti oikoen kuin pakkomielteen vimmalla peiton kulmaa, eikä kohottanut katsettaan vaihto-oppilaaseen puhuessaan tälle.

Jeremy painoi kulmiaan. ”Et kai sä oo jänistämässä?”

”Katoin erään dokumentin netistä joskus. Siinä semmoinen pornotähti kertoi, että sille oli tullut peräsuolen ulosluiskahtaminen anaaliseksin yhteydessä”, Aure jatkoi hiljaisella äänellä. Hän ei voinut ylpeydeltään sanoa, että ajatus tulevasta pelotti.

”Kuoliko se siihen?”

”No ei, ei kai se muuten ois sitä dokkaria voinut tehä. Mutta repeytymiin voi kuolla.”

Vaihto-oppilas huokaisi ja tarttui poikaystäväänsä harteista. Hän ei kestäisi enää yhtään viivyttelyä. Hän oli odottanut tätä puoli vuotta! Toisella ei olisi enää mitään oikeutta jänistää.

”Aure”, Jeremy aloitti pehmeällä, mutta vetoavalla äänellä. ”Sä et ole kuolemassa tähän, sä tulet nauttimaan. Lupaan olla hidas, hellä ja mitä vaan haluatkin, mutta ei, sä et enää viivytä tätä joutilaisuuksilla. Me ollaan puhuttu tästä, muistatko? Sähän välität musta?”

Aure nyökkäsi jäykästi.

”Joten sä et kiellä tätä multa?”

Hidas päänpuristus.

”Hyvä. Hei Aure, mä lupaan, että tää tulee olemaan sustakin mukavaa. Yritä vaan olla rento, muuten se voi sattua. Muista, että mäkin olen ollut alla ja tässä mä silti oon. Vain näytänkö mä susta kuolleelta?”

Aure veti syvään henkeä ja kohotti katseensa poikaystäväänsä. Tarkkaili tämän harmaita silmiä, kosketti varovasti vaaleanruskeita hiuksia, aivan kuin olisi todistanut itselleen, että toinen puhui totta. Oli elossa.

Jeremy katsoi Aurea vähintäänkin yhtä tarkasti. Ihaili tämän mustanruskeita silmiä, säännöllisiä kasvonpiirteitä ja silkkistä kuontaloa. Hän nuolaisi huuliaan huomaten nivustensa alkavan heräillä.

”Mun pitää käydä ensin vessassa”, Aure sanoi koettaen kuulostaa kovinkin reippaalta. Jeremyä tilanne alkoi huvittaa ja hän nyökkäsi virnistäen.

”Tule pian ja puhtaana takaisin”, hän huikkasi loittonevan Auren perään ja rojahti selälleen sängylle. Erittäin tyytyväisenä.

-------------------------------

”Repeämät, sulkijalihasten vahingoittuminen, suolen luiskahtaminen, Hiv, kuppa”, Aure laski mielessään tuijottaessaan itseään peilistä. Hän oli juuri puhdistanut itsensä parhaansa mukaan sisältä ja käynyt suihkussa. Yllään hänellä oli vain pyyhe vyötäisillä ja hän tiesi, että Jeremy olisi enemmän kuin innokas kiskomaan senkin pois heti kun hän vain tassuttelisi takaisin makuuhuoneeseen.

”Herpes, klamydia, kondylooma, tippuri, hepatiitit, syyhy. Ja, ja”, kesti hetken ennen kuin hän keksi jatkoa ”Satiaiset?”

Ehkei niitä sentään.

Mistä tämä jännittäminen oikein tuli? Vielä eilen hän oli ollut aivan varma siitä, että halusi itsekin tätä, että kaikki olisi ok.

Ja nyt hänen mielessään ei pyörinyt kuin se kaikki paha, mitä voisi tapahtua.

Jos hän saisi jonkin kamalan taudin? Tai jos hänelle tulisi niitä repeämiä?

Pelkästään kipu tuntui kammottavalta ajatukselta, vaikka Jeremy olikin luvannut hoitaa liukasteenkäytön ja valmistelun huolella.

Hyvin se menee. Niin täytyi vain hokea mielessään. Hän oli luvannut poikaystävälleen. Poikaystävälle, joka katsoi häntä ihaillen ja himoiten. Halusi pitää lähellään ja välittää.

Aure puri hammasta ja astui ulos pesuhuoneesta. Hän antaisi sen, mitä oli luvannut.

Niin hän tekisi.

Eihän toisella voinut olla satiaisia?

-------------------------------------

Se ei ollut niin paha. Aure totesi mielessään kun toinen sormi painui varovasti hänen sisäänsä, venyttäen ja tunnustellen. Outoa se oli, eikä paine ollut kovin miellyttävää, mutta kivun läsnäolo oli häilyväisempi kuin hän oli odottanut. Monissa netin kauhukertomuksissa tämäkin vaihe oli kuvattu tuskalliseksi.

Systemaattista kidutusta, joku oli kirjoittanut.

Mutta siinä hän oli, makaamassa sängyllä, samalla kun hänen poikaystävänsä valmisteli häntä sormillaan.

”Tuntuuko?” Jeremy kysyi käheästi lisäten vielä kolmannen sormen. Hän halusi valmistella toisen todella huolellisesti.

Aure inahti. Tuntuuko? Miltä sen pitäisi tuntua? Kolmas sormi oli jo sattunut hiukan, muttei kipu edelleenkään ollut sellaista, että jotain olisi revennyt, eikä sormista voinut saada HIV-tartuntaa. Joten hän ei tuntenut ainakaan pelkoa, eikä olo ollut muutenkaan epämiellyttävä. Muttei nautittavakaan. Mutta kai se nyt joltain tuntui. Kummalta ainakin.

”Juuh”, Aure lopulta vastasi saaden kumppaniltaan tyytyväisen murahduksen. Vastaus oli siis ollut aivan oikea.

Sormet vetäytyivät ja kylmää liukastetta pursotettiin lisää puolalaisen reiälle. Siitä ei ollut puutetta. Niiltä osin Jeremy oli ainakin pitänyt lupauksensa.

”Mä aion laittaa sen nyt sisään”, vaihto-opiskelija varoitti hengittäen kiivaasti. Aure tuskin tiesi kuinka uskomattoman kiihottavalta näytti maatessaan hänen edessään sängyllä, valmiina ottaman hänet sisäänsä, valmiina toimimaan välineenä, jolla päästäisiin yltiömäiseen nautintoon.

”Kai sulla on kondomi?”, Aure kysyi huolestuneena, vilkaisten olkansa ylitse.

Jeremy asetteli hänen lantiotaan paremmin samalla kun vastasi.

”Totta kai mulla on.”

”Voisko niitä laittaa kaksi päällekkäin?”

”Mitä? Kortsuja vai?” Jeremy oli äärimmäisen hämmentynyt. Mitä ihmettä tuon puolalaisen päässä oikein liikkui?

”Nokun ajattelin, että jos toinen menee rikki tai jotain”, Aure koetti perustella.

Jeremy painoi kulmiaan tajuamatta.

”Siis mitä?”

Aure huokaisi kääntyen paremmin toista kohti. ”Siis jos sulla ois vain yks kortsu, ja se menisi rikki, mä saisin kaikki sun satiaiset.”

”Satiaiset?” Jeremy toisti pahemmin ymmällään. Mitä ihmettä toinen houri? Oliko tämän pakko ryhtyä puhumaan tällaisella hetkellä? Kaksi kondomia! Hän ei tuntisi mitään niiden alta!

”Joo, ja kupan, sekä klamydian, tai mitä sairauksia sä ikinä kannatkin niiden lukemattomien seksikumppaneittesi jäljiltä”, Aure luetteli pistävästi katsoen toista vaativammin.

”Me pärjätään vallanmainiosti yhellä kortsulla Aure!” Jeremy kuulosti jo järkyttyneeltä, mutta Aure ei meinannut antaa periksi.

”Mutta jos se sattuis menemään rikki-”

”Mulla ei oo koskaan mennyt kumi rikki kenenkään kanssa. Voi luoja mies, pidä suusi kiinni jo. Sä pilaat tunnelman!”

”Anteeksi jos haluan pysyä terveenä. Koeta sä selittää mun äidille mistä mä olen yhtäkkiä saanut jonkun HIVin!”

”Sä et saa mitään tauteja, oon ihan terve ja mulla on kumi. Saanko laittaa sen nyt sisään?” Jeremy kysyi kiristellen hampaitaan. Puolalainen oli kaunis, yleensä varsin fiksu ja mielenkiintoinen persoona. Mutta välillä tämä heittäytyi vainoharhaiseksi.

”Mutta-”

”Saanko laittaa sen sisään?” Jeremy melkein karjahti. Jos hän joutuisi vielä kerran kysymään, hän ei todellakaan enää odottaisi vastausta. Onneksi vastaus tällä kertaa tuli vain hetken viiveellä.

”Saat, mutta jos se menee rikki tän aikana-”

”Joojoo, ole nyt hetki hiljaa!”

Aure tunsi kuinka toinen etsi oikeaa kohtaa hänen pakaroiden välissään. Tylppä pää tavoitti aukon ja hitaasti se painui sisemmäs.

Se sattui.

Ei kuitenkaan niin paljoa, ettei Aure olisi voinut ajatella selkeästi. Hän veti syvään henkeä, huokaisi ja koetti rentouttaa lihaksensa. Tämä oli netinpalstojen mukaan kriittisimpiä vaiheita anaaliyhdynnässä, sisempi sulkijalihas saattaisi vahingoittua, jos toinen tunkeutuisi väkipakolla hänen sisälleen. Piti olla rento ja luottaa Jeremyn harkintakykyyn. Tämähän oli tehnyt näin aikaisemminkin.

Jeremy tarttui tukevasti Auren lantiosta taittaen matkaansa rauhallisesti syvemmälle. Puolalaisen huulilta pääsi hiljaista ininää, tämän silmät olivat kiinni ja posket punoittivat. Luoja kun tämä näytti uskomattomalta. Niin käsittämättömän seksikkäältä. Ja vielä ensimmäinen kerta. Jeremy olisi voinut laueta siihen paikkaan. Äskeinen riitely unohtui saman tien. Tämä oli aivan liian mahtavaa ja viime kerrasta oli liikaa aikaa. Hän halusi keskittyä vain nautintoonsa.

Onneksi Aure vaikutti rennolta, sisään meno kävi suhteellisen helposti sen ja liukasteen avulla.

”Hyvä poika, tiukka poika, tuntuuko, tuntuuko?” Jeremy kyseli aloittaessaan hitaat työnnöt. Sisään ja ulos. Vauhti kiihtyi, hän oli halunnut tätä niin kovasti, niin pitkää. Ja vihdoin tuo puolalainen antoi sen hänelle. Vihdoin!

Aure vilkaisi olkansa ylitse. Taas Jeremy kysyi sitä. Tuntemuksia. Niitä hänellä oli. Häntä sattui, ei kuitenkaan pahasti, inhottava paineen tunne sisällä, aivan kuin hänen olisi pitänyt päästä vessaan, vaikka hän oli juuri käynyt siellä nolojen tilanteiden välttämiseksi. Kuuluisasta eturauhasesta ei ollut tietoakaan, Aure suorastaan ryhtyi epäilemään sen nautintoa tuovaa olemassa oloa.

Mutta koska hän oli iloinen ja kiitollinen siitä, kuinka paljon toinen häntä halusi, hän koetti vastata parhaansa mukaan työntöihin.

”Jeremyh!” Aure voihkaisi muistellen mistä kaikesta hänen poikaystävänsä oli sanonut pitävänsä makuukammarissa. Nimen toistaminen oli yksi niistä, jotka tulivat hänen mieleensä.

Jeremystä Aure näytti seksikkäältä, uskomattoman seksikkäältä. Niin seksikkäältä, ettei hän nimen kuultuaan voinut enää estää itseään ja tuli aiemmin kuin olisi kenties ilman puolenvuoden taukoa ja noin viehättävää seuralaista tullut.

Hän vetäytyi toisesta, otti kondomin pois ja antoi sen tippua käsistään lattialle. Sitten hän lysähti puolalaisen viereen kietoen kätensä tämän ympärille suukotellen kaulan siroa kaarta. Aure painautui tiukasti häntä vasten.

Kuinka lämmin, kuinka kaunis.

Jeremy olisi voinut hetken jopa kuvitella rakastuneensa sanojensa mukaisesti puolalaiseen.

---------------------

Kirjoittajan sepustusta:

Joo, toinen luku on tosiaan nyt tässä. Minulla on näistä alkupään luvuista ristiriitaisia tunteita, sillä kehitin Auren alunperin aikaan, jolloin tämän menneisyys on jo tapahtunut. Nuori-Aure on minulle siis hiukan vieraampi, eikä kirjoittaminen tunnu aina kauhean luontevalta. Mutta enköhän saa siitä hiukan paremmin kiinni lukujen edetessä.

Luku 1.

”Helvetti Aure”, suunnilleen lukioikäinen miehenalku huokaisi ja hänen sormensa takertuivat tiukemmin hänen eteensä polvistuneen nuorukaisen hiuksiin. Nautintoaan toisen suusta etsivä mies oli nimeltään Jeremy Walker, Puolassa vaihto-oppilaana oleva amerikkalainen, jonka kesäisiin harrastuksiin kuului jalkapallon lisäksi yhdenyön suhteet ja silloin tällöin pilven poltto. Lattian rajassa Jeremy Walkeria tuijotti Aure Nowak, puolalainen opiskelija, joka ei voinut sietää huumeita ja jonka ensimmäinen suhde tämä oli. Ensivilkaisulla olisi voinut kuvitella, ettei noilla kahdella voinut minkään järjen mukaan olla vakavasti otettavaa suhdetta, jos suhdetta lainkaan, mutta aika osoitti muuta. He olivat tapailleet toisiaan hiukan alle puolivuotta, eikä kummallakaan ollut tiedettävästi mitään salattavaa liittyen muihin ihmissuhteisiin.

Mutta muilta ihmissuhteilta heillä riitti salattavaa.

”Jeremy, hiljempaa. Jos äiti kuulee niin se on piru irti. Susta en tiedä, mutta minä ainakin haluan pitää katon pääni päällä”, Aure sähähti vetäytyen keskeneräisen työnsä parista hetkiseksi. Jeremy ynähti tyytymättömänä poikaystävänsä toimintaan ja työnsi lanteitaan paremmin tarjolle vaatien toista jatkamaan. Vaatimus kaikui kuitenkin kuuroille korville.

”Mä oon miettiny. Me ei voida tehä sitä mun kotona.”

Jeremy painoi kulmiaan. Häneltä kului tovi ennen kuin ymmärrys tavoitti hänet.

”Siis täh?”, ainakin osittainen ymmärrys.

”Me ei voida tehä sitä mun kotona”

”Siis me ei voida vieläkään panna?”, Jeremy ehdotti ja Aure huomasi kireyden tämän äänessä. Hitto toinen osasi kuulostaa marttyyrilta. Sitä paitsi, mitä tuohonkin olisi pitänyt vastata? He eivät olleet vieneet suhdettaan vielä hyväilyjä ja satunnaista oraaliseksiä pidemmälle, vaikka viime aikoina puhetta asiasta olikin ollut. Mutta Aure ei vain uskaltanut ottaa riskiä, että äiti saisi hänet kiinni rysän päältä. Tai oikeastaan, toisen miehen päältä. Alta? Mitä väliä?

Aure huokaisi ennen kuin ryhtyi puhumaan. Hän oli herätellyt toisen toiveita melkoisesti aiemmin päivällä vihjatessaan, että saattaisi olla vihdoin valmis kokeilemaan varsin kivuliaaksi kuvittelemaansa toimenpidettä Jeremyn kanssa aivan lähiaikoina. Niinpä nuorukainen huomasi potevansa tiettyä syyllisyyttä aiempien sanojensa myötä.

”Jos ollaan ihan hiljaa voin tehdä tän loppuun.”

Jeremy nyökkäsi tietäen, ettei itsepintainen nuori tulisi antamaan hänelle parempaa tarjousta.

Punertavat huulet aukesivat ympyrän muotoon ja sulkeutuivat kiusoittelevan hitaasti kärsimättömän miehen ympärille. Jeremyn lantio nytkähti vaistomaisesti eteenpäin saaden elintä hellivän suun vetäytymään välittömästi. Aure hymyili ja heristi sormeaan varoituksen merkiksi. Hän ei jatkaisi, ellei toinen osaisi käyttäytyä hänen juuri haluamallaan tavalla. Jeremyn ei auttanut kuin alistua.


Pehmeät äänen täyttivät huoneen. Auren ei auttanut kuin toivoa, että nuo huokaukset ja maiskahdukset eivät olisi riittävän voimakkaita herättämään viereisessä huoneessa lepäävää Olivia Nowakia, joka oli kuuluisa kevyestä unestaan ja nopeista päätelmistään. Etenkin silloin kun ne koskivat hänen poikaansa.

”Just noin, just noinh…Vähän vielä… Just noin”, Jeremyn sanat tulivat kuiskaten, mutta särähtivät silti Auren korvissa voimakkaina kuin jenkkiautoilijoiden basso. Huolestuneet silmät vilkaisivat oven suuntaan, mutta mitään vaaraa ei näyttänyt olevan. Nytkähtelevä elin upposi syvemmälle hänen suuhunsa.

Aure tiesi toisen olevan aivan kestävyytensä rajamailla ja siitä innoittuneena ryhtyi hamuamaan loppuakin vartta kitaansa. Kenties liiankin innokkaasti, sillä oksennusrefleksi puuttui peliin.

Samalla, huomatessaan painuvansa aina vain syvemmälle tuohon suloiseen suuhun, Jeremy ei enää voinut hillitä itseään. Hänen sormensa kiertyivät mustiin hiuksiin ja lantio keinahteli muutaman kerran edestakaisin kun suolainen siemenneste täytti kakovan Auren nielun. Tukehtumisen tunne oli niin voimakas, että kyyneleet täyttivät nuorukaisen ruskeat silmät ja päästessään viimein irtaantumaan toisesta Aure köhi ja pärski nesteitä pois hengitysteistään.

Tässä vaiheessa Jeremykin tajusi virheensä ja kiirehti pahoittelemaan.

”Mun ei olis pitänyt, sori”, anteeksipyyntö ei ehkä ollut mieltä ylentävän vaikuttava, mutta parempi kuin ei mitään, Aure myönsi mielessään pudistellen päätään.

”Joo, ei ois pitäny”, hänkin vahvisti hiukan karheasti. Spermatipat valuivat inhottavina klöntteinä hänen leukalinjaansa vain tipahdellakseen hänen alastomalle vartalolleen.

Kumpikin oli hetken hiljaa.

”Mä voisin hyväillä sua vastapalvelukseksi?” Jeremy ehdotti lopulta ja sipaisi sormillaan toisen paljasta niskaa. ”Sais sun olon paremmaksi.”

Aure katsoi pitkään kumppaniaan. Punniten ja harkiten. Hänen oma erektionsa oli laskenut johtuen jatkuvasta huolesta koskien seinän toisella puolen nukkuvaa äitiä ja äskeisestä epämukavuuden tunteesta.

”Ääh, ei tarvitse. En haluu ottaa riskiä, että herätetään nukkuva karhu viereisestä huoneesta. Katsotaan sitten huomenna, jos siunaantuisi jokin sopiva väli velanmaksulle.”

Näyttikö Jeremy loukkaantuneelta? Kenties hiukan. Hän tosiaan osasi olla melkoinen marttyyri välillä.

Mutta kuten aina, Jeremy tyytyi Auren lupauksiin.

----------------------------------

Olivia Nowak aukaisi silmänsä kellon lyödessä puolikuusi aamulla. Hän nousi istumaan, haukotteli ja asetti pullonpohjalasinsa nenälleen. Sen jälkeen tohvelit ja hiljainen tassuttelu kylpyhuoneen puolelle, jossa hoitaa tavalliset aamutoimet. Vessa, käsienpesu, kasvojen huuhtelu, hampaat ja kevyt meikki. Oli tärkeää näyttää virkeältä ja tuoreelta, mutta kuitenkin luonnolliselta.

Olivia oli viehättävä nainen, lukuun ottamatta vanhanaikaisia lasejaan, mustat hiukset löysivät tiensä siistille nutturalle tilanteessa kuin tilanteessa ja voimakkaat, tummat kulmat kaartuivat elegantisti silmien yllä. Hän näytti poikkeuksetta hartaalta, harkitsevalta ja kunnolliselta naiselta, ei sellaiselta, joka olisi hairahtanut makaamaan seitsemäntoista vuotta sitten kiertelevän mustalaisen kanssa suojaamattomana pusikkoon. Eikä hän liioin näyttänyt siltä, että olisi voinut tehdä sitä edes ehkäisyn kanssa. Silti hänellä oli nyt poika, Aure Kasia Nowak, eikä kukaan mies ollut koskaan kantanut herra Nowakin titteliä heidän perheessään.

Kylpyhuoneen ajallisesti minimalististen toimien jälkeen ryhtyi perheenäiti valmistamaan aamiaista. Täytettyjä kananmunia, kylmää lihaa ja mysliä ilmestyi pöydälle kolmen lautasen, kolmen mukin ja kolmen kipon lisäksi. Yksi hänelle itselleen, yksi heillä kylässä olevalle vaihto-oppilaalle ja yksi hänen pojalleen Aurelle. Tämä oli ainoa kohta, jossa Olivia Nowakin aamu poikkesi tavallisesta. Muutama astia enemmän, hiukan enemmän tiskiä. Muuten kaikki oli juuri niin kuin pitikin. Tai ainakin niin kuin se oli ollut kuusitoista vuotta.

Olivia huokaisi raskaasti. Hänestä tuntui aina kovin turhauttavalta ajatella aikaa, ennen kuin lapsi oli päättänyt syntyä. Hän oli lähtöisin hyvästä, katolisesta perheestä, joka ei koskaan jättänyt saapumatta kirkkoon tai juhlistamasta uskonnollisia juhlapäiviä. Hän kunnioitti vanhempiaan, pelkäsi Jumalaa ja pyrki noudattamaan hyvän elämän sääntöjä parhaansa mukaan. Mutta sitten tuli Mihai. Romanimies, kaunis kuin jokin taivasten ilmestys. Ja kiero kuin piru. Niin Olivia tahtoi nykyään ajatella.

Tämä paholaisen jatke vietteli hänet suloisella tavalla vierelleen. Olivia ei ollut välittänyt siitä, ettei heillä ollut sänkyä jossa rakastella, vaan yhteiset hetket jakaantuivat taivasalle. Hän ei ollut silloin pohtinut lainkaan seurauksia teoilleen, antanut vain tuon tummahipiäisen miehen ottaa hänet kyseenalaistamatta tämän toimia ja haluja. Tarina jäljitteli luomiskertomusta monilta osin. Mihai oli ollut käärme, jonka ovela juoni sai heikon naisen lankeamaan. Ja kuinka nautinnollisia nuo helmasynnit olivatkaan. Yhä uudestaan ja uudestaan kunnes karavaanit lähtivät jälleen liikkeelle ja Olivia havahtui raskauteensa.

Olisi ollut väärin sanoa, ettei Olivia olisi tuntenut lainkaan rakkautta lastaan kohtaan. Mutta kuinka hankalaksi tämä olikaan hänen elämänsä tehnyt pelkästään olemassaolollaan. Eikä se millaiseksi Aure oli kasvanut helpottanut tilannetta lainkaan.

Tämä oli niin hankala poika.

”Herätys pojat, aamiainen on katettu!”

Olivia koputti kolmasti oveen ja kuunteli sitten hiljaisuutta. Toiset kolme koputusta. Huoneesta kuului urahdus ja peittojen kahinaa. Hän saattoi palata askareisiinsa.

Päivä jatkuisi kuten kaikki edeltävätkin päivät.

-------------------------------

Koulu. Se oli Aurelle punainen vaate. Nuorukaisen miellyttävillä kasvoilla oli kireä, hermostuneisuutta kuvastava ilme ja askeleet, joita hän otti kohti betonista rakennusta, olivat lyhyitä ja jäykkiä. Aivan kuin eteenpäin meneminen olisi vaatinut suuriakin fyysisiä ponnistuksia.

Kyse ei niinkään ollut vastenmielisyydestä opiskelua kohtaan, Jeremy oli jo päätellyt. Aure oli keskiverto oppilas, joka loisti taidetunneilla kirkkaasti. Ongelmat keskittyivät lähinnä sosiaalisenstatuksen ympärille. Uskonnollisesti voimakassävyteisessä maassa ei ollut helppoa olla niin lehtolapsi kuin seksuaalivähemmistöönkään kuuluva. Jälkimmäinen ei tietenkään ollut kaiken kansan tiedossa, mutta paineet sen osalta olivat selvät.

Mitään ongelmaa ei Auren itsensä mukaan kuitenkaan ollut.

Niinpä Jeremy pysytteli vaiti.

Hän oli saapunut puolivuotta sitten Yhdysvalloista Puolaan vaihto-oppilaaksi. Aluksi hän ei ollut järin innostunut pienestä maalaiskaupungista, jossa hänen isäntäperheensä majaili, sen puolalaisessakin mittakaavassa tiukoista ja vanhoillisista ajatuksista tai kokoon kuihtuneesta yöelämästä. Koulussa hän oli kyllä pärjännyt hyvin ja urheilupiirit olivat ottaneet hänet suopeasti suojiinsa, mutta jatkuva peittely ja salailu aiheesta, josta hän saattoi kotikulmillaan puhua vapaasti, alkoi hiljalleen kalvaa nuorukaista tehden hänen olostaan kovin epämieluisan.

Mutta sitten hänellä oli alkanut kuvataiteen kurssi, eikä mikään vaikuttanut enää kovin tylsältä. Eipä se siveltimien heiluttelu ollut Jeremya kiinnostanut, vaan pikemminkin se henkilö, jota se näytti kiinnostavan.

Aure Kasia Nowak. Häntä itseään muutamia senttejä pidempi nuorukainen, joka olisi ulkonäöltään sopinut malliksi. Jeremy oli viettänyt tuntinsa katsellen vaivihkaa tämän täydellisenoloisia kasvoja ja sitäkin herkullisemman oloista vartaloa. Tuo puolalainen nuorukainen tuntui tiedostamattaan levittävän ympärilleen käsittämätöntä vetovoimaa ja charmia, jotka täyttivät alta aikayksikön Jeremyn pään. Kuinka kukaan voisi olla lankeamatta tuon ilmestyksen edessä?

Ilmeisesti aika moni. Pian Jeremylle selvisi, ettei poika tainnut olla ulkoisista avuistaan huolimatta koulussaan suosittujen listalla. Niin oppilaat kuin opettajatkin tuntuivat hiukan karsastavan Auren seuraa.

Se antoi Jeremylle tilaa luikerrella lähemmäs puolalaista kiinnostuksensa kohdetta.

Viisi kuukautta sitten:

Siellä se taas istui. Sivellin käsissään ja väripalettiaan tuijottaen. Mustissa silmissä oli tutuksi käynyt keskittynyt katse. Palettiveitsi sekoitti sopivaa yhdistelmää vihreästä ja sinisestä. Jeremynkin olisi varmaan pitänyt tehdä jotain kurssinsa eteen, mutta hänen kankaansa oli edelleen tyhjä. Hän ei saanut silmiään irti mustahiuksisesta nuorukaisesta.

Tämä kohotti kätensä pyyhkäistäkseen hiussuortuvia otsaltaan. Jeremy ei voinut olla huomaamatta kapeaa väriviirua, joka jäi koristamaan maitokahvin väristä ihoa. Häntä nauratti.

”Jotain hauskaa?”, puolalainen kääntyi kysymään. Tämän kulmat olivat painuneet hiukan ja suupielissä piili kireys. Naurahdus oli ilmeisesti osunut huonoon saumaan hänen keskittymisensä kannalta. Tai sitten toinen vain oli ennakkoluuloinen Jeremyä kohtaan, mikä ei oikeastaan olisi yllättänyt vaihto-oppilasta.

Jeremy hymyili kokeilevasti. Hän oli sellainen, testaili kepillä jäätä ennen kuin ryhtyi kävelemään joen yli. Ja voi kuinka hän haaveissaan testailikin tuota nuorukaista sillä kepillä.

”Onko tää sitten sitä ’elävää taidetta’ vai?” Jeremyn hymy leveni virneeksi hänen kysyessään.

Mustahiuksinen nuorukainen näytti kummastuneelta.

”Aiotko tehdä sen vain naamallesi vai kenties koko vartalollesi?”

Puolalainen ei näyttänyt pääsevän vieläkään hommasta jyvälle. Tämä napautti siveltimensä päätä pulpettia vasten ja näytti pohtivalta, muttei siltä, että olisi epäillyt kysymyksen takana piilevän mitään taka-ajatuksia, kuten hänen nolaamistaan tai muun päänvaivan aiheuttamista.

Jeremy päätti päättää toisen tuskat ja levitti käsiään anteeksipyytävästi.

”Maalaat itseäsi kankaan sijaan”, hän selvensi armollisesti jääden odottamaan toisen reaktiota.

Se oli pieni hymähdys ja palaaminen maalauksen kimppuun.

Ei kummoinen, mutta pahempikin se olisi voinut olla.

”Joten, oon Jeremy Walker”, hän päätti vielä todeta jatkaakseen keskustelua.

”Tiedän.”

”Sä olet?”

”Tiedät.”

Jeremy naurahti. Totta. Hän oli kuullut toisen nimen jokaisen tunnin alussa pidettävässä nimenhuudossa.

”Entä jos en muista?” hän kuitenkin yritti. Pitkittääkseen tätä… jotain. Peliä?

”Muistat sä. Olet kyylännyt mua sen verran kauan, että luulisi nimen jääneen jo päähän.” Puolalainen vastasi rauhalliseen sävyyn. Jeremy pysyi jonkin aikaa vaiti yllättyneisyyttään.

”Aure Nowak”, hän lopulta totesi, osoittaakseen toisen olevan oikeassa. Jeremy huomasi jännittävänsä. Mitä toinen ajatteli? Mitä tulisi tapahtumaan? Tämä oli niin kummallinen maa, eikä hän koskaan osannut ennakoida muiden käytöstä.

”Haluatko lähteä mun kanssa syömään?” Sivellin veti pitkiä vetoja kankaalle. Siihen oli muodostunut ihmiskasvot. Naisen kenties. Värien kontrasti oli silmiinpistävän hieno.

Jeremy tuijotti. Koetti olla nauramatta. Tämä oli vastaus jota hän oli vähiten odottanut.

”Joo, taidan mä haluta.”

Aure ei enää reagoinut, jatkoi vain työtään.

”Aiotsä jättää otsas turkoosiksi?”