Luku 3.
Oli kulunut kaksi kuukautta Auren ja Jeremyn ensimmäisestä
yhteisestä kerrasta, eikä se ollut Auren mielestä muuttunut yhtään sen
mukavammaksi, joskaan ei kamalammaksikaan. Aure oli viimein uskaltanut mainita
siitä, ettei hän aina nauttinut kovinkaan paljoa oloistaan, mikä oli johtanut
useampaan pienimuotoiseen riitaan heidän välillään. Ei oikeastaan siksi, että
Jeremy olisi ollut vihainen siitä, ettei Aure ollut kertonut aiemmin, ettei hän
erityisemmin pitänyt seksistä heidän välillään, vaan pikemminkin siksi, että
Jeremy oli loukkaantunut siitä, ettei Aure pitänyt siitä.
”Eikö se tunnu susta oikeesti hyvältä?” vaihto-opiskelija
kysyi kuulostaen kireältä. Akryyleilla paraikaa maalaava Aure huokaisi miettien
lähtisikö jälleen keskustelun vietäväksi, vai kieltäytyisikö itsepintaisesti
vastaamasta. Lopulta hän avasi suunsa.
”Ei se pahaltakaan tunnu. Ja susta se tuntuu hyvältä, enkä
mä valita, joten mikä tässä on se ongelma?”
”Oonko mä susta huono kun en saa sua tulemaan sen aikana?”
Jeremyn ääni oli noussut pari oktaavia, Aure vilkaisi hätääntyneenä ovelle.
Hänen äitinsä askeleet kuuluivat keittiön suunnalta.
”Jeremy kiltti-”
”Oonko?”
”Et, mutta hiljempaa! Jos äiti-”
”Taas sä vaan siitä sun jeesustelija äidistäsi! Ensiksi
valitit, ettei me voida harrastaa seksiä Olivian takia ja silti me ollaan
harrastettu sitä sun huoneessasi, vaikka äitis on nukkunut samassa rakennuksessa.
Ja nyt me ei voida keskustella, koska sun äitisi saattaisi kuulla, että mä oon
maannut sen pojan kanssa. Ei se vittu kuule!”
Aure oli vaiti. Häntä järkytti välillä tapa, jolla
vaihto-opiskelija puhui hänen perheestään. Vaikka Auren täytyi myöntää
itselleen, ettei hän ollut erityisen läheinen äitinsä kanssa, hänen
kulttuurikuvaansa ei olisi millään istunut tuollainen suora herjaaminen
vanhempia tai uskontoa kohtaan, etenkään ensimmäistä.
’Jeesustelijakin’ meinasi olla jo liikaa.
Jeremylle se ei näyttänyt kuitenkaan olevan.
”Se tepastelee tuolla nuttura liian kireellä jotain
kirkkotilulaata hyräillen ja päättää kaikesta sun elämässäsi. Miten sä käyt
kouluasi, milloin sä syöt, miltä sä näytät naapureiden tullessa käymään. Ja sä
vittu nielet kaiken! Tottelet ihan joka asiassa ja koetat olla sen silmissä
kilttiä poikaa. Ootko sä ikinä tehnyt mitään omin päin?”
Jeremyn harmaat silmät tuijottivat tiiviisti Aurea ja
odottivat vastausta.
Aure jatkoi maalaamistaan hetken ennen kuin kykeni sanomaan
mitään.
Hänen äänensä pysyi ihmeen tasaisena.
”Mä seurustelen sun kanssasi.”
Se sai Jeremynkin hiljaiseksi.
--------------------------------------
Pieniä riitoja tuli ja meni heidän välillään. Ne koskivat
useimmiten, joko Auren kulttuuria tai heidän seksielämäänsä. Aure tarvitsi yhdynnän
jälkeen koskettelua kyetäkseen tulemaan, eikä Jeremy jostain syystä tuntunut
suhtautuvan asiaan kovin suopeasti. Hiljalleen Aure oli alkanut uskoa, että
vika tosiaan olisi hänen, eikä ollut normaalia olla nauttimatta toisesta
sisällään. Ehkä häneltä tosiaan puuttui eturauhanen tai jotain?
Hän ei kuitenkaan kyennyt ottamaan asiaa Jeremyn kanssa
puheeksi.
Joinain kertoina he kokeilivat myös toisin päin, Jeremy
vastaanottavana ja Aure antavana osapuolena. Se toimi paljon paremmin ja
kumpikin nautti oloistaan, sääli vain, että Jeremy ei halunnut tehdä niin
useammin.
Sillä oli kai jotain tekemistä toisen ylpeyden kanssa. Aure
tuhahti. Ja häntä väitettiin turhan ylpeäksi.
Mutta riidat olivat kuitenkin vain pieni osa heidän arkeaan,
johon kuului myös vierekkäin makoilua, yhteisiä läksyjä, joita totta vie riitti
jaettavaksi, hyväntahtoista kiusantekoa ja ennen kaikkea vähemmän syvällisiä
keskusteluja milloin mistäkin.
Tänään aihe koski valaita.
”Mä haluaisin nähdä niitä”, Aure huokaisi, hän luonnosteli
tapansa mukaan puolihuolimattomasti lehtiöönsä.
”Valaita?”
”Jep. Ja sitäkin enemmän kuulla.”
”Kuulla?” Jeremy varmensi naurahtaen leppoisasti. Hänen
vasen kätensä silitteli puolalaisen nilkkaa hellästi heidän loikoillessaan
vaihto-oppilaan sängyssä.
”Kuulla, kuulla! Toistatko sä vain kaikkea mitä mä sanon?
Niin kuin papukaija”, Aure kivahti napakasti, mutta loihti kasvoilleen äänen
vastapainoksi leveän hymyn. Näitä hetkiä hän rakasti. Näinä hetkinä hän unohti
kaiken epävarmuutensa toista kohtaan ja antoi itsensä vain kehrätä toisen
lähellä. ”Ne kuulemma laulaa.”
”Laulaa?” Jeremy teki tämän jo ärsyttääkseen Aurea, siitä
puolalainen oli varma. Niinpä hän kieltäytyi reagoimasta toisen tyhmyyteen
mitenkään. Jatkoi vain keveiden viivojen vetämistä paperille, jossa useat
utuisesti hahmotellut valaat jatkoivat uimistaan. Jeremy löysi itsensä jälleen
hämmästelemästä poikaystävänsä taitoja.
”Okei okei Picasso, lakkaan kiusaamasta herkkää
taiteilijasieluasi. Miksi sä haluaisit kuunnella jotain valaiden karaokea?”
”Valaiden karaokea?” Aure nauroi.
Jeremy yhtyi toisen hekotukseen.
”Katso nyt teet niin itsekin, hemmetin papukaija!”
Aure nauroi jo niin, että
meinasi tukehtua. Yhteistä pelleilyä kesti vielä jonkin aikaa ennen kuin he
saivat rauhoituttua ja jatkettua keskustelua kuin kaksi aikuista ikään.
Aina siihen saakka kunnes Jeremy
taas onnistui sanomaan jotain niin yltiöpäisen typerää, ettei Auren auttanut
kuin hihittää kykenemättä mihinkään järkevään toimintaan.
Hän rakasti noita hetkiä.
Niin kauan kuin ne kestivät.
----------------------------------------------
Meille lienee jo selvää, että Jeremy Walkerin ja Aure
Nowakin suhteessa oli sekä huonot, että hyvät puolensa. He viihtyivät yhdessä
muutamia riitoja lukuun ottamatta ja kumpikin sai jotain mitä halusi. Aure
ihailua, jota hän ei ollut aikaisemmin kokenut ja Jeremy mukavaa ajanvietettä
vaihtonsa ajaksi.
Mutta voisiko sellaiselle pohjalle rakentunut suhde kestää
toisen osapuolen palatessa Pohjois-Amerikkaan.
Heillä oli eriävät näkemykset asiasta. Ikävä kyllä Jeremy
oli se, kuka veti asiassa pidemmän korren.
Niinpä Aure Kasia Nowak jäi kotimaahansa Puolaan, äitikarhun
armoille ja ilman amerikkalaista rakastajaansa.
”Aure, itketkö sinä?” Olivian vaivaantunut ääni kuului
koputuksen kera lukitun oven takaa.
Työpöytänsä ääressä silmät turvoksissa nuokkuva nuorukainen
pakotti itsensä vastaamaan.
Tällä kertaa ääni ei tahtonut pysyä kasassa.
”En äiti.”
Askeleita ei kuulunut, äiti seisoi vieläkin oven takana.
Uskomatta, kuullen poikansa tukkoisesta äänestä tämän valehtelevan.
”Avaa ovi Aure”, Olivia vaati.
Aure istui hetken harkiten, pöydällä olevan lehtiön sivu oli
tyhjä. Valkoinen, muodostamatta mitään.
Hän nousi hitaasti, osaamatta uhmata äitiään, avasi oven ja
astui syrjään päästääkseen naisen ohitseen sisälle.
”Mikä nyt on? Jeremykö?” Olivia kysyi tiukasti. Hän olisi
valehdellut jos olisi väittänyt, ettei ollut huolissaan poikansa käytöksestä.
Aure säpsähti kuin olisi saanut iskun kasvoihinsa.
Olivian ilme pehmeni hiukan
”Aure, tiedän kyllä, että hän oli hyvä kaverisi. En pane
pahakseni, vaikka soittaisitkin hänelle välillä. Sanotaan kerran kuussa.
Kunhan, ette puhu kovin pitkään. Ulkomaanpuhelut kun ovat niin kalliita. Ja
voittehan kirjoitellakin. Vaikka sähköpostia?”
Aure puri varoen huultaan. Äiti käyttäytyi näin todella
harvoin. Pehmeästi, koettaen ymmärtää, äidillisesti. Tällaiset hetket saivat
hänet toiveikkaaksi, miltei lupasivat hänelle hyväksyntää. Jos hän uskaltaisi…
”Äiti, mä ja Jeremy. Me oltiin pari”, poika kertoi,
uskaltamatta katsoa äitiään silmiin, sängynpeiton reunaa nypläten. Hengittäen
hiljaa, keskittyneesti, koettaen arvuutella vastausta jonka saisi.
Toiveikkuus.
”Totta kai olitte, ystäviä, aivan kuten minä ja kummitätisikin
olimme parivaljakko nuorina. Mutta te voitte pitää yhteyttä, Jeremy varmasti
tulee vielä Puolaan tapaamaan isäntäperhettään ja te näette toisenne.”
Auren sirot kädet kohosivat kalpeaksi käyneille kasvoille.
Sormenpäät hieroivat ihoa pyörivin liikkein. Hän avasi suunsa.
”Me oltiin pari. Pidettiin toisistamme. Maattiin vierekkäin,
puhuttiin, suudeltiin”, ääni värisi, hän ei ollut enää lainkaan varma mitä
tapahtuisi. Kenties äiti voisi ymmärtää, antaa anteeksi, jopa hyväksyä?
Mutta se ilme, joka epäuskoisuuden kautta hiipi Olivia
Cheslawa Nowakin kasvoille, ei antanut anteeksi, eikä ymmärtänyt. Se tuomitsi
ja inhosi.
”Ei minun kattoni alla! Ei minun verestäni vaan isäsi. Niin
sen täytyy olla. Paholaisen töitä!”
Ne olivat viimeiset sanat, jotka
asiasta Nowakien katon alla vähäänaikaan lausuttiin.
---------------------------------------------
Olivia oli hämmentynyt, tuskastuttavan hämmentynyt. Eikö hän
ollut yrittänyt kaikkensa pojan eteen? Kantanut tätä kohdussaan, rukoillut
tämän puolesta? Kasvattanut kuin kuka tahansa äiti poikansa. Rakastanut kuin
kuka tahansa äiti poikaansa.
Pullonpohjalasit valuivat hikistä nenänvartta pitkin naisen
vaihtaessa yövaatteitaan.
Ansaitsiko hän tämän?
Tummat hiukset valahtivat olkapäille kun hän irrotti niiden
kiinnikkeet.
Hän oli ollut hyvä tyttö hyvästä perheestä. Sitten tuli
Mihai. Vanhempien pettymys ja järkytys kun selvisi, että hän odotti lasta, oli
vaikea kantaa. Vielä tänäkin päivänä he arvostelivat häntä ja hänen poikaansa.
Päivittelivät sukunsa kohtaloa. Kuinka heidän tyttärensä toi heille häpeää
ajattelemattomuudellaan.
Nainen levitti yövoidetta kasvoilleen. Ne olivat ihmeen
rypyttömät.
Vanhemmat eivät olleet tyytyväisiä häneen, mutta toisaalta
Oliviaa jollain tavalla huojensi tieto siitä, ettei hänen pikkusiskonsakkaan
jäänyt täysin puhtoiseksi vanhempien kärkkäissä silmissä. Ewa oli synnyttänyt
kyllä kaksi poikaansa aviovuoteessa, mutta lasten isä, joku brittimiljonääri,
olikin karannut nuoremman naisen matkaan takaisin kotimaahansa jättäen vaimonsa
ja poikansa Puolaan. Mutta vaikka avioero olikin järkytys, se ei silti vetänyt
vertoja Olivian tempaukselle kiertelevän mustalaisen kanssa.
Varovasti Olivia laski pullonpohjalasinsa yöpöydälleen.
Peitot kahisivat hänen kaivautuessa niiden väliin.
Entä nyt? Kun hänen poikansa päätyi tekemään syntiä, joka
oli vielä suurempaa kuin hänen äitinsä oma? Olivia ei tiennyt kuinka sitä
tulisi käsitellä. Voisiko sen kitkeä pois, vai unohtuisiko se aikanaan?
Hän sammutti yövalonsa.
Muttei nukahtanut vielä tunteihin.
-------------------------------------------------
Jeremyn lähdöstä oli kulunut jo useampi kuukausi, eikä Auren
paljastuksesta ollut puhuttu sen koommin.
”Tätisi lapsineen on tulossa käymään viikonloppuna. Haluan,
että ikkunat ovat pestyt ennen sitä.”
Äidin ääni kantautui jostain keittiön suunnalta. Nuorukainen
laski vihreään väriin tahriutuneen siveltimen sameaan vesilasiin. Hän nousi
tuoliltaan ja kiirehti avaamaan oveaan, ettei hänen olisi tarvinnut huutaa
hämmästystään julki seinien läpi.
”Ewa-täti?” hän kysyi yllättyneenä. Täti vieraili heillä ani
harvoin, vaikka asuikin naapurikaupungissa. Viime vierailusta oli parikin
vuotta.
”Ei sinulla muita tätejä ole.”
”Ja Ace, sekä Rafal tulevat myös?”, Aure vielä varmisti
kummastuneena tästä äkkinäisestä vierailusta.
”Johan minä sen sanoin! Ikkunat Aure!”
Nuorukainen katsoi hetken neuvottomana juuri aloittamaansa
akvarellityötä, ennen kuin huokaisten päätti jättää sen kesken.
Ikkunoita ei ollut heidän pienessä asunnossaan järjettömän
montaa, joten työ sujui jouhevasti. Olivia pyyhki pölyjä samalla kun Aure paini
ikkunalastan ja rättien kanssa pikkuriikkisessä olohuoneessa.
Ilmapiiri oli ollut viimeaikoina ymmärrettävän kireä ja Aure
oli puhtaasti kummastunut siitä, että äiti oli sallinut sisarensa vierailun
tällaisena ajankohtana. Oli kuitenkin tiedettävää, ettei Olivia ja Ewan
vanhempi poika Ace tulleet lainkaan toimeen keskenään. Joka kerta kun Ewa oli
saapunut kummankin lapsensa kanssa kyläilemään, tilanne oli kärjistynyt lopulta
katastrofiin. Viimeksi toissa jouluna, Acen laskettua leikkiä paikallisesta
pappismiehestä. Tämän kuullen.
Ace oli kävelevä ongelmamagneetti, moottoriturpa ja
häikäilemättömän vahvatahtoinen. Olivia ei voinut sietää tuota hiukan yli
kaksikymmentävuotiasta miehenretaletta, jota Aure puolestaan kunnioitti ja
ihaili kovastikin, vaikkei olisikaan tätä seikkaa kuunaan myöntänyt.
Auren nuorempi serkku Rafal, oli vasta kaksitoistavuotias,
mutta imi esimerkkinsä isoveljeltään ja roikkui tämän perässä aina
ärsyttävyyteen asti. Siitä huolimatta kerubikasvoinen porkkanapää sai
peuransilmillään paljon anteeksi kanssakäyjiltään, eikä kirkkoherrakaan ollut
huomaavinaan sinä hirvittävänä jouluna kuinka tuo pikkuruinen, silloin
kymmenenvuotias, poika hoki heidän vieressään: ”Kirkonrotta, kirkonrotta,
piispanpäähine on kuin potta!”
Vasta kun Aure lähti täydentämään lapsen riimejä
kuiskaamalla tämän riemuksi:
”Totisinta totta”, he saivat yleisönsä. Ace nauroi
pahennusta herättävän railakkaasti tilanteelle, selvittyään itse vasta papin nuhtelusta,
Rafal kihersi onnessaan siitä, että hänen sanaleikkiinsä oli lähdetty mukaan ja
Aure puolestaan ansaitsi potkun sääreensä äidiltään, mulkaisun kirkkoherralta
ja tädiltään vaivaantuneen vilkaisun, joka useimmiten oli varattu hänen
vanhimmaiselleen.
Tälläkin kertaa, kuten aina ennenkin, Aure oli luvattoman
innoissaan serkkujensa näkemisestä.
He olivat jotain, mitä hän
kaipasi tällaisina aikoina kun kaikki tuntui romuttuneen hänen altaan.
Huolettomuutta, vitsailua ja
Acen loputtomia tarinoita.
------------------------------------------------
------------------------------------------------
”Mitä suosikki-serkkuni?” suunnilleen Auren mittainen mies
huudahti nilkuttaessaan epävakaan näköisesti heidän kynnyksensä yli. ”Miten
koulussa, samaa vanhaa puurtamista? Kyllä vaan sullekin tekisi välivuosi lukion
jälkeen terää! Ja hei Olivia-täti, toivottavasti on ollut hyvää aikaa nämä kaksi
vuotta.”
Ace onnistui jo nyt kalastamaan Olivialta yhden pahan
katseen heitettyään mokomia ideoita välivuodesta. Kumpikaan, ei Aure tai Ace,
kiinnittänyt huomiota nutturapäisen naisen ilmehtimiseen.
Sen sijaan ovesta sisälle tunkenut Ace kahmaisi
mustahiuksisen serkkunsa oikein kunnon karhunhalaukseen ja nauroi makeasti.
Aure hymyili silmät loistaen. Ace ei ollut sitten muuttunut
yhtään!
Tällä oli edelleen epämääräisesti sojottavat ruskeat
hiukset, lyhyt pukinparta ja sänki verhoamassa leukalinjaa. Virnuilevat kasvot,
ruskeanvihreät silmät, jotka olivat hitusen epäsymmetriset ja äärimmäisen
korkeat luulot itsestään.
Ja, no. Tältä puuttui vasen jalka.
Ace oli syntynyt toinen jalka epämuodostuneena ja se oli
jouduttu amputoimaan jo varhaisella iällä. Nykyisin mies käytti proteeseja ja
joskus koikkelehti sinne tänne keppiensä avulla, tai ilman mitään apuvälineitä.
Aure ei muistanut kertaakaan, jolloin tuo vamma olisi
hidastanut vanhemman miehen menoa.
”Samaa vanhaa puurtamistahan se, herra Grzegorz käy päivä
päivältä lihavammaksi tosin. Veikkaan, että se lähenee paria sataa kiloa jo,
saa nähdä pääseekö se pitämään valmennuskurssia, vai onko ilmapallo jo
poksahtanut siihen mennessä”, Aure antoi virnuillen pikaisen raportin ennen
kuin kääntyi tervehtimään seuraavia tulijoita.
Ensin tätiään, joka hymyili herttaisesti pyöreillä
kasvoillaan ja halasi häntä lämpimästi kehuen kuinka hänestä oli tullut nuori
ja komea mies. Sitten laukkunsa juuri laskenutta Rafalia, joka hymyili hiukan
ujonkin oloisesti ja ojensi kättään.
”Heippa Rafal, jos äitisi väittää, että minä olen kasvanut,
niin sen pitäisi verrata sitä siihen pyrähdykseen, mitä sä olet tehnyt kahdessa
vuodessa! Olet jo miehen mittainen!” Aivan totta Auren sanat eivät olleet,
pikkuruinen tuo suloinen poika oli edelleen, mutta verrattuna siihen millainen
miniatyyri tämä oli ollut edellisellä vierailulla…
Tämä oli tosiaan kasvanut.
Ja oli edelleen kuin enkelilapsi. Taipuisat kuparihiukset ja
vaalea iho, jota somisti satunnaiset kesakot siroteltuna pitkin nenän vartta,
sekä toffeen väriset silmät, joissa oli häivähdys vihreää veljensä silmien
tavoin. Juuri sellainen lapsukainen, jolle kukaan ei osannut olla vihainen
mistään.
”Hei Aure, hei täti”, poika tervehti ja vilkaisi varpaitaan
kuin ne olisivat muuttuneet hirvittävän jännittäviksi. Taisi toinen hiukan
jännittää näin kahden vuoden tauon jälkeen, Aure tuumasi huvittuneena.
”Hei vain Rafal-kulta”, Olivia vastasi tervehdykseen
suukottaen pojan poskia ja ryhtyi sitten viittomaan käsillään eri huoneiden
suuntaan.
”Sisko, sinä saat nukkua olohuoneen vuodesohvalla
Rafalin kanssa, kuten puhelimessa puhuimme. Ace pääsee patjalle Auren
huoneeseen. Voitte käydä viemässä tavaranne ja tulla sitten keittiöön. Ruoka on
pöydässä.”
Olivian ohjeistuksen kuultuaan kaikki kipittivät omia
teitään. Olivia itse keittiöön viimeistelemään kattausta, Ewa Rafalin kanssa
olohuoneen puolelle ja Ace Auren kera nuorukaisen huoneeseen.
Suuri laukku rysähti lattialle ja sen perässä Ace patjalle
irrottamaan proteesiaan.
”Onko se kipee?”, Aure kysyi samalla kun tekojalka
viskattiin huolettomasti hänen sängylleen.
”Ei pahemmin, vähän epämukava vaan, on mukavampi kulkea kotosalla
ilman.” Ace selitti ja antoi itsensä kaatua selälleen.
”No niin, miten sulla on oikeesti menny Aure? Onko Olivia
tyranosoinut taas kaikkea?” Ace jatkoi juttelua luoden tutkivan katseen
nuorempaan.
”Puhutaan myöhemmin kun meillä on paremmin aikaa, äiti
hermostuu jos meitä ei kuulu illalliselle välittömästi.”
”Eli on.”
Aure viskasi serkkuaan tyynyllä ja nousi seisomaan.
”Ala nyt vaan tulla, ääliö”, hän komensi leikkisästi.
Taka-alalla oli kuitenkin huoli. Uskaltaisiko hän kertoa Acelle kaikesta mitä
täällä oli ollut viime kuukausina meneillään?
Hyväksyisikö edes hänen serkkunsa kaikkea sitä, mitä hänellä
oli sanottavanaan?
-------------------------------------------------------
”Ojentaisitko salaatin sisko-kulta?”
”Oikein hyvää Olivia-rakas!”
”Miten välivuotesi sujui?”
”Millaisia arvosanoja sinulla on ollut Rafal-pieni?”
”Onko Aure pärjännyt koulussa?”
”Vieläkö maalailet?”
Niin pintapuolista ja jäykkää. He kaikki olivat etikettien
ja tapojen orjia kahlehdittuna siihen kotoisaan ruokapöytään, johon oli katettu
mitä mehukkaimmat herkut alkupaloineen ja jälkiruokineen. Jokaisen odotettiin
noudattavan sääntöjä, joita kukaan ei koskaan ollut vaivautunut kertomaan
ääneen, mutta jotka jopa suulas Ace tunsi. Ne olivat toisilleen tuntemattomien
ihmisten sääntöjä, sellaisia, joita ei kenties olisi pitänyt esiintyä perheen
kesken, mutta, jotka silti vaiensivat tuon pöytäseurueen kaikelta tuttavallisemmalta
jutustelulta.
Kuului lausahduksia: ”Mitä sinulle kuuluu”, ”Kiitos hyvää”,
”Sepä mukavaa”, mutta kukaan ei siltikään näyttänyt tarkoittavan ainoatakaan
kohteliaisuutta, jonka laski huuliltaan kuultavaksi.
Ne olivat vain sanoja karkottamaan hiljaisuuden.
Aure pyöritteli ruokaa lautasellaan, vilkaisi välillä
ympärillä olevia sukulaisiaan alta kulmain. Hän huomasi käsiensä hikoilevan,
jalkojen liikkuvan rauhattomasti, kai pulssikin oli kiihtynyt. Ahdisti.
Mutta sellaista heillä aina oli, muutama lisäihminen
pöydässä ei onnistunut murtamaan sitä. Heidän perheensä täydellistä ulkokuorta.
Täytyi näytellä. Olla osa perhettä, jossa ei ollut säröjä.
Jeremy oli tuonut jotain uutta siihen näytelmään. Hän oli tuntunut
arvostavan tavalla, jolla kukaan ei ollut ennen arvostanut. Hän oli odottanut
Aurelta vain tätä itseään. Tosin nykyään Aure ei ollut lainkaan varma
vaihto-opiskelijan vilpittömyydestä heidän suhteensa aikoihin. Sillä ei
kuitenkaan ollut merkitystä. Tämä oli antanut alkusysäyksen näille ajatuksille,
jotka saivat aina vain suuremman osan puolalaisen päässä.
Tässäkö hän istuisi?
Pitelemässä koossa sellaista, joka oli jo aikoja sitten
särkynyt.
Kauanko hän pystyisi siihen? Nielemään kaiken mitä sai
niskaansa?
Vielä hetken, hän päätti.
Hänellä ei ollut vielä tarpeeksi rohkeutta muuttaa sitä,
mikä oli aina ollut.
-----------------------------------------------------
-----------------------------------------------------
Kello oli 22.31, Acen sormet naputtivat epämääräistä rytmiä
parkettilattiaan hänen istuessaan nukkumiseensa varatulla patjalla serkkunsa
huoneessa. Serkku itse loikoili sängyllään, uppoutuneena ajatuksiinsa,
murehtien jotakin, mikä ei näyttänyt muotoutuvan sanoiksi edes pienellä
painostuksella, jota Ace oli yrittänyt pitkin iltaa.
Aure ei ollut helposti ymmärrettävä ihminen. Kenties se
johtui liian tukalasta kasvuympäristöstä. Se ainakin oli omiaan saamaan Acen
tuntemaan alati kasvavaa ärtymystä tätiään Oliviaa kohtaan, joka ei koskaan
tuntunut osaavan antaa arvoa pojalleen, syytti tätä jostakin, mihin poika ei
voinut vaikuttaa. Ainut, joka oli tehnyt virheen tuossa perheessä, oli täti
itse, eikä virhe edes ollut se, että hän oli maannut vieraan miehen kanssa ja
saattanut itsensä raskaaksi. Virhe oli se, ettei nainen myöntänyt itselleen todella
tehneensä sitä.
Oli helppo syyttää paholaista omasta heikkoudestaan. Uskonto
oli maailman suurin tekosyy, jolla saattoi oikeuttaa kaiken.
Jätä poikasi ilman oikeaa perhettä, verhoa itsesi
hurskauteen, nauti niitä helvetin ehtoollisiasi.
Ja katso mihin se sinut johtaa.
Ongelmat tuon pojan kanssa ovat vasta edessä.
”Ace?”, sängyltä kuului heikon oloinen kuiskaus, joka sai
miehen kohottamaan katseensa takaisin mustahiuksiseen serkkuunsa.
Tämä oli kasvanut kahden vuoden aikana. Tytöt varmaan palvoivat
maata hänen jalkojensa juuressa, kaatuilivat kuin dominot konsanaan. Yhtä
kauniita ihmisiä näki harvoin. Auren pitäisi olla varovainen noiden kasvojensa
kanssa, Ace ajatteli lähes isoveljellisellä huolella, tuntien kuitenkin
kateudenkin riipaisevan itseään kolmannen kylkiluun tienoilta. Vaikka hän
saattoikin antaa muiden ymmärtää muuta, mies kuitenkin tiesi, ettei häntä oltu
siunattu kovinkaan komealla ulkomuodolla. Olisihan se ollut hienoa olla
tuollainen Kreikan miespatsasta muistuttava ilmestys, mutta piti pelata niillä
korteilla, joita sattui käteensä saamaan.
”Täällä oli viime lukuvuoden vaihto-oppilas, Jeremy”, Aure
aloitteli varovasti. Ace näki ilmeessä epäröinnin jatkaa ja koetti itse
viestittää, ettei kavahtaisi mitään mitä toinen päättäisi kertoa.
Liekö hän onnistunut kasvojensa vääntelyssä, mutta ainakin
serkku päätti jatkaa tarinaansa.
”En mä koskaan ollut ajatellut, että voisin pitää miehistä
sillä tavalla, mutta kun tajusin millä tavalla se aina katseli mua
kuvaamataidon tunneilla ja oli kiinnostunut… Me mentiin uloskin. Se oli niin
helvetin imarteleva. Kehui ja puhui musta ylpeesti. Me maattiin yhdessä.
Tiedätkö? Ja nyt mä olen samalla listalla Mike The Ärsyttävän ja miljoonan muun
kanssa, joista se päättää tarinoida jollekin ystävälleen juotuaan liikaa! Ja mä
menin kertomaan meidän suhteesta idioottimaisuuksissani äidille.”
Puhuessaan Auren silmät olivat alkaneet suoltaa kyynelvanoja
pehmeän suklaisille poskille ja ponnistellen Acen onnistui kavuta sängylle
tämän vierelle.
”Anteeksi”, miehen syliin hautautuva nuorukainen nyyhki
vanhemman halatessa häntä tiukasti.
”Eipä mitään serkku-pieni, tätähän varten mulle jätettiin
kaksi kättä”, hän kuiskasi naurahtaen pehmeästi.
--------------------------------------------------
Kirjoittajan kommenttia:
Apua! neljännestä luvusta alkaa muutaman luvun kestävät ongelmat, teksti ei kulje kunnolla, kerronta mättää ja löydän jatkuvasti asiavirheitä, sekä tavallisia kirjoitusvirheitä! Mutta toivottavasti kyse on vain omista näkemyksistäni, ettekä te lukijat huomaa mitään vikaa missään ;)
Ace ja Rafal ovat vieläpä Aureakin vanhempia hahmojani, joita rakastan suuresti. Mutta taas olen saman ongelman edessä kuin aiemminkin. Hahmoni ovet niin nuoria vielä! Asia tietenkin korjaantuu tarinan edetessä ja kirjoittaminen helpottuu.
Joka tapauksessa. Haluaisin kuulla kommenttia tuotoksistani. Jeremy tosiaan on nyt melkolailla ulkona kuvioista ja pääsen pikkuhiljaa eteenpäin juonessani! Mitä pidätte Acesta? Muista nyt esiintyneistä sivuhahmoista ei varmaankaan saa mitään irti... : D
--------------------------------------------------
Kirjoittajan kommenttia:
Apua! neljännestä luvusta alkaa muutaman luvun kestävät ongelmat, teksti ei kulje kunnolla, kerronta mättää ja löydän jatkuvasti asiavirheitä, sekä tavallisia kirjoitusvirheitä! Mutta toivottavasti kyse on vain omista näkemyksistäni, ettekä te lukijat huomaa mitään vikaa missään ;)
Ace ja Rafal ovat vieläpä Aureakin vanhempia hahmojani, joita rakastan suuresti. Mutta taas olen saman ongelman edessä kuin aiemminkin. Hahmoni ovet niin nuoria vielä! Asia tietenkin korjaantuu tarinan edetessä ja kirjoittaminen helpottuu.
Joka tapauksessa. Haluaisin kuulla kommenttia tuotoksistani. Jeremy tosiaan on nyt melkolailla ulkona kuvioista ja pääsen pikkuhiljaa eteenpäin juonessani! Mitä pidätte Acesta? Muista nyt esiintyneistä sivuhahmoista ei varmaankaan saa mitään irti... : D