Luku 5.

”Tappavan tylsää!” Ace huokaisi kaatuen teatraalisesti Auren sängylle. Mies sätki hetken, ilmeisesti demonstroidakseen pitkästymisensä kuolettavaa osaa, ennen kuin jähmettyi liikkumattomaksi.

Ewa-täti, pikku-Rafal ja Olivia olivat lähteneet kymmenisen minuuttia aiemmin katsomaan jotakin museota, jonka näkemisestä Ace oli kohteliaasti kieltäytynyt.

Opiskelemaan keskittynyt Aure huokaisi serkkunsa esitykselle päätään pudistellen, mutta vilpittömästi hymyillen. ”Idiootti”, oli ainut sana, joka tuntui sopivan tilanteeseen. Niinpä hän myös lausui sen ääneen.

”Mitä? Oletko sä tosiaan noin kylmä? Jätät viattoman miehen kuolemankieliin vain, koska sun täytyy opiskella? Nyt on viikonloppu serkku-pieni, vapaata”, Ace vetosi ottaen kasvoilleen säälittävimmän ja marttyyrimaisimman ilmeen, jonka tiesi.

Se ei tepsinyt.

”Kaikki eivät ole vielä suorittaneet lukiotaan Ace. Muistatko vielä millaisen vuoren sieltä saa läksyjä? Mun on pakko opiskella myös viikonloppuisin, että pääsen kursseista läpi”, Aure huomautti kurkaten biologiankirjan takaa serkkuaan, joka näytti tosiaan siltä, että oli jo autuaasti unohtanut kaiken, mikä liittyi opiskeluun.

”Painu vaikka pihalle hetkeksi, siellä on hyvä ilma ja mulla menee vielä ainakin tunti tän esitelmän kanssa”, Aure kehotti availlen ikkunaverhoa voidakseen osoittaa sanojensa todenperäisyyden.

Viileää, kosteaa ja harmaata. Ehkä hänestä ei tulisi meteorologia..

”Jep, oikein nättiä. Aurinko paistaa ja linnut laulaa”, serkkukin huomautti kuivasti. ”Entä jos tulisit itse mukaan? Opiskelu tarvitsee taukoja ja päätä pitää tuulettaa, etteivät nurkat täyty villakoirista.”

”Villakoirista?” Aure naurahti jatkaen sivujen kääntelyä kirjastaan ja kirjoitti muutaman lauseen sitten ylös muistiinpanoihinsa.

”Niistäpä niistä. Ne muodostuvat pääkoppaasi ja alkavat räksyttää niin, ettei keskittymisestä enää tule mitään.”

”Ehkä se vain olet sä, joka häiritsee haukkumisellaan keskittymiskykyäni”, Aure koetti pitää kasvonsa peruslukemilla.

”Ehei! Nyt sä ulkoistat ongelmasi syyttämällä mua, koska kiellät uskovasi niihin villakoiriin”, Ace koetti vastustella virnuillen hävyttömän leveästi.

”Oot ääliö, tiesitkö?”

”Ahaa, onnistuin siis taivuttelemaan sut pois noiden syntisten kirjojen ääreltä?”

Aure pudisteli päätään. ”Ei, et onnistunut. Oota se tunti kiltisti siinä tai lähde käymään ulkona.”

-----------------------------------

Hän istui huoneessaan, joka oli jäänyt aikaan ennen peruskoulun päättymistä. Sisustus ei ollut muuttunut, kaikki huonekalut olivat sellaisia joita hänellä oli ollut aina ala-asteelta lähtien. Valkoinen lastulevyhylly, arkinen kirjoituspöytä ja runkopatjallinen sänky.

Se oli huone ilman sielua, niin typerältä kuin se kuulostikin ääneen sanottuna.

Biologian muistiinpanot olivat levällään hänen työpöydällään, odottaen sitä, että hän toteuttaisi uhkauksensa ja opiskelisi. Mutta unohdettuja ne olivat. Aivan kuten hymy hänen kasvoilleen.

Olo oli kevyt, kuin olisi voinut lähteä lentoon. Jokin mieltä kalvanut taakka oli keventynyt joksikin aikaa huomaamattomiin. Varpaat tuskin koskettivat maata.

Sanotaan, että puhuminen helpottaa ja Auren täytyi yhtyä tuohon väittämään. Hän oli saanut jonkun puolelleen. Hän oli puhunut jollekulle, joka kiistatta hyväksyi ja ymmärsi.

Ace oli hänelle kuin isoveli, se henkilö johon turvata missä tahansa tilanteessa.

Kunpa hän vain olisi muistanut sen myöhemminkin.

-----------------------------------

Oli lauantai-ilta ja Ace, Rafal, sekä Aure istuivat viimeisimpänä mainitun huoneessa, lattialla. Heidän eteensä oli levitetty Cluedo-lautapeli ja hiljainen kuiskiminen oli täyttänyt tilan.

”Mä en oo nyt ihan varma miten tää menee”, pikkuinen Rafal valitti tutkaillen muistiinpanojaan ”Oon rastittanut kaikki henkilöt.”

Aure hymähti ja Ace päästi pitkän huokauksen. ”Haluutko, että mä neuvon?” Mies kysyi pikkuveljeltään aikoen jo kumartua tämän puoleen. Mutta Rafal kiljahti vetäytyen veljestään kauemmas.

”Mä osaan pelata itsekin! Et varmana tule puuttumaan mun peliin!” Pieni poika sähähti mulkoillen isoveljeään ilmeellä, joka sai Auren kohottamaan hämmästyneenä kulmiaan. Ace sen sijaan näytti lähinnä kohtaloonsa alistuneelta, hymyili veljelleen väsyneesti ja antoi asian sitten olla.

Aure aukoi suutaan haluten sanoa jotakin, mutta sillä hetkellä hän ei saanut suustaan kuin lauseen:

”Ace, onko sulla biljardihuonetta, kynttilänjalkaa tai herra Sinapinkeltaista?”

Peli jatkui vaivaantuneissa merkeissä.

Voittajaksi selviytyi Ace, mikä sai Rafalin erityisen harmistuneeksi, peräti siinä määrin, että pikku-poika pyyhkäisi kaikki kortit ja nappulat laudalta ympäri huonetta. Ace päästi suustaan varoittavan karjahduksen, mikä sai sekä Rafalin, että Auren hätkähtämään.

”Nyt siivoat joka ikisen pelin osan lattialta!” Ace komensi ja Rafal pudisti kiivaasti päätään. Sanoja pojalta ei kuitenkaan lähtenyt.

”Sä et lähde tästä huoneesta ennen kuin peli on kasattu siististi laatikkoonsa ja oot pyytänyt Aurelta anteeksi sen paiskomisesta”, Ace ilmoitti tuijottaen lasta tiukasti. Kyyneleet olivat täyttäneet tuon kaksitoistavuotiaan porkkanapään silmät ja tämä nikotteli jo siihen malliin, että itkupotkuraivari teki tuloaan.

Aure tunsi olonsa hyvin vaivaantuneeksi seuratessaan tilannetta, muttei puuttunut siihen.

Kului minuutti ilman, että kukaan sanoi sanaakaan.

Sitten hiljaa nyyhkivä Rafal kumartui keräämään sotkemiaan kortteja ja nappuloita.

Aure kääntyi katsomaan Acea kysyvästi, mutta mies vain pudisti päätään.

Viimeksi kun Aure oli nähnyt serkkunsa, Rafal oli palvonut maata isoveljensä jalkojen juuressa.
Oliko kyseessä vain orastava murrosikä, vai kenties soppaan oli sekoitettu jotain muutakin?

------------------------------------

 ”Rafalillako on se ikä menossa?” Aure kysäisi riisuessaan itsensä yöpuulle kun he olivat jääneet Acen kanssa kahden. Mies heilautti kättään kieltävästi. ”Ei pelkästään sitä”, tämä aloitti, asettaessaan samalla kainalosauvojaan nojaamaan pöytää vasten.

Aure odotti kärsivällisesti kunnes toinen pääsi istumaan hänen viereensä sängylle.

 ”Vietin välivuoteni kierrellen Eurooppaa kuten tiedätkin. Mun lähtö osui huonoon saumaan Rafalin kannalta, eikä se oikein ymmärtänyt miksi mun täytyi lähteä niin pitkäksi aikaa pois. Se sanoi, että olen niin kuin meidän isä. Katoan yhtäkkiä jonnekin, eikä voi olla varma tulenko mä enää takaisin. Yritettiin äidin kanssa sanoa sille, etten mä ole katoamassa mihinkään, mutta se ei ollut hirvittävän vakuuttavaa, sillä Rafal oli kuullut kuinka mä ja äiti riideltiin mun lähdöstä edellisenä iltana.” Ace kertoi ohimoitaan hieroen. ”Äiti ei olisi suostunut tukemaan mun reissuani ollenkaan, ei uskonut, että rampa pärjäisi itsekseen, mutta isältähän mä ne rahat sain. Ideankin. Joten siinä vaiheessa kun aloin jo pakata laukkuja ja varata lentolippuja ei ollut enää äidillä paljoa tehtävissä.”

Ace oli pienen hetken vaiti ennen kuin jatkoi taas.

”Sekin on muuten sellainen asia, josta otettiin yhteen äidin kanssa joskus. Isä nimittäin. Äiti ei tykkää siitä, että olen yhteydessä mieheen, joka jätti sen ja meidät penskat seitsemän vuotta sitten, eikä ole muistanut meitä kun syntymäpäivinä nallekortilla ja sievoisen suuruisella shekillä. Joka tapauksessa, se ei liity Rafaliin. Pikkuveli ei nimittäin edes tiedä, että olen ottanut isään yhteyttä.”

Aure kuunteli tarkkaavaisena nyökäytellen päätään välillä, jos kohta tuntui oikealta osallistuvaisemmalle keskustelulle. Hän ei ollut yllättynyt Acen kertomista asioista. Rafal oli kuitenkin ollut vasta viiden kun Robert-setä oli jättänyt lapsensa ja vaimonsa Puolaan päästäkseen itse väljemmille vesille Lontooseen uuden vaimon ja työn kanssa. Huomattavasti vanhemmasta Acesta oli nopeasti tullut pikkupojan roolimalli miehisyydelle.

Isä ja isoveli samassa paketissa.

Joten tämän lähtö oli varmaan säikäyttänyt pikkuisen pahasti. Ja mitä, Ace oli ollut kokonaisen vuoden poissa? Miehen tuntien tämä ei ollut edes-

”Ace, kai sä pidit kunnolla yhteyttä perheeseesi kun olit reissussasi?”

Syyllinen ilme ja hiljaisuus paljastivat kaiken. Aure huokaisi.

”Ace!”

”No kyllä mä jonkun postikortin lähetin kustakin maasta…” Mies yritti vakuutella, mutta myötätuntoa ei herunut.

”Mitä ihmettä sä oikein ajattelit? Luoja mies! Olet vastuuntunnoton idiootti!” Aure paasasi saaden syyllisen punan syvenemään vanhemman kasvoilla.

”Joo, mä tiedän olevani! Kotiinpaluustani lähtien Rafal on käyttäytynyt noin. Se saa mun olon todella syylliseksi Ja jos totta puhutaan, olen ihan hukassa sen pikku näätiäisen kanssa.” Ace myöntyi ääni karheana, mikä sai Auren leppymään hiukan.

”Eiköhän se ajan kanssa asetu”, Aure rauhoitteli jo paljon pehmeämmin ja laski kätensä toisen olkapäälle. ”Se vaan totuttelee siihen, että oot taas kuvioissa.”

Ace hymähti pienesti.

”Toivotaan.”

------------------------------------

Sunnuntai. Pyhäpäivä.

Se aamu oli liian harmaa edes syksyyn. Aure raotti silmiään kuullessaan kolme koputusta oveltaan. Kello ei ollut juuri mitään, mutta nuorukainen oli tottunut aikaisiin aamuihin kyseisenä viikonpäivänä. Oli mentävä kirkkoon.

Uudet kolme koputusta pakottivat hänet siirtämään peittonsa syrjään ja kömpimään istualleen.

”Ace, ylös. Kirkko”, Aure hoputti tokkuraisesti lattiallaan ynisevää miestä, joka koetti kietoutua tiukemmin peittoonsa. Vain ruskea hiustupsu erottui lakanoiden keskeltä.

”Ace, mikäli se peitto ei sulata sua paraikaa ravinnokseen, nouse!”

”Mutta kun mä…”

”Ei muttia. Sä nouset.”

Tyytymätön ääni hukkui peiton kahinaan. Ruskeahiuksinen mies kömpi esiin peittonsa uumenista, silmät turvonneina, hiukset sekaisin ja makeasti haukotellen. Aure ei olisi hirvittävästi ihmetellyt vaikka hänen serkkunsa leuka olisi loksahtanut sijoiltaan tuon mahtavan unisotahuudon aikana.

”Mutta kun mä en enää kuulu kirkkoon”, mies ilmoitti unenpöpperöisenä lauseensa, jonka Aure oli aiemmin keskeyttänyt.

”Sä mitä?” Aure kysyi hämmentyneenä hypistellen valitsemaansa paitaa huolimattomasti käsissään. Hän oli unohtunut keskelle pukeutumista.

”Erosin siitä reissuni jälkeen. Kauhea show siitä tietenkin tuli, mutta saatuaan sulatella asiaa äitikin on ollut ihan sinut sen kanssa.”

Mustahiuksinen nuorukainen ei tiennyt miten olisi reagoinut. Hetken hän kykeni vain tuijottamaan rauhallisesti paitaansa hamuilevaa serkkuaan, joka loi häneen vähän väliä hitusen huvittuneenkin katseen silmäkulmastaan. Lopulta Aure itsensäkin yllätykseksi purskahti nauruun.

”Jos äiti saa tietää”, hän kihersi.

Ace virnisti.

”Lentäisin ulos tästä talosta ainakin tyylillä”, Ace huomautti siirtyen jo housuihin pukeutumisoperaatiossaan.

”Kai sä tulet kirkkoon siitä huolimatta? Mä tahtoisin pitää sut elävien kirjoissa vielä hetken”, Aure pyysi huokaisten helpotuksesta kun Ace vastasi:

”Toki, en halua jättää sua yksin sen syöjättären armoille.”

”Äidin vai?”

”Eiku Neitsyt Marian…”

Luoja, Aure ei ikinä tottuisi näihin vitseihin.

-----------------------------------

Viikonloppu oli mennyt yllättävän hyvin. Olivia oli tyytyväinen. Edes sunnuntaikirkko ei ollut tuottanut ongelmia kenellekään. Ace oli tietenkin huonotapainen, mutta ainakaan tämä ei ollut tällä kertaa arvostellut pappeja tai pyhimyksiä, tai esittänyt kamalia teorioitaan neitsyt Marian esiaviollisista kokeiluista.

Kerrassaan onnistunutta siis.

Tällä hetkellä Olivia kattoi kahvipöytää, oli makeita leivonnaisia ja suolaista pikkupurtavaa. Nainen oli aina ollut erityisen tarkka siitä mitä hän tarjosi vierailleen. Täytyi antaa hyvä vaikutelma. Kattauskin oli täsmällinen kuin nainen itse, servietit taiteltu taidokkaasti siipien muotoon ja pöytäliina vaihdettu ihan vain Ewan saapumista varten.

Olivia oli suorastaan ylpeä itsestään katsellessaan kättensä aikaansaannoksia. Vieraat lähtisivät kahvittelun jälkeen, eikä hänen tarvitsisi tavata siskonsa perhettä kuin vasta joulunpyhinä. Ace ei olisi silloin mukana, sillä tämä tahtoi viettää joulunsa isänsä luona Englannissa.

Olisi kuitenkin ollut kohtalolla leikkimistä sanoa, ettei tässä vaiheessa vierailua mikään voinut mennä vikaan. Varmaankin sen takia Olivialla oli hiukan kummallinen, suorastaan jännittynyt olotila kun hän kutsui seuruetta istumaan keittiönpöydän ympärille ja nauttimaan tarjoilusta.

”Kerrassaan uskomattoman herkullista sisko-rakas!” Ewa huudahti pistäessään ensimmäistä palaa lihaa suuhunsa. Hän oli tuskin koskettanut tuota kimpaletta ennen sanojaan, joten Olivia otti kasvoilleen vain kohteliaan hymyn ja uppoutui roolinsa vietäväksi.

”Kiitos Ewa-kulta, pitääkös pikku-Rafalimme ruuasta?”

”Juu, kiitos täti”, lapsi vastasi niin kainosti, että sai Olivian vilkaisemaan kateellisesti siskoaan. Kuinka tämä oli voitu siunata noin kohteliaalla ja herttaisella lapsella, kun hänen omansa oli kuin paholaisesta sikiinnyt?

Naisen kädet puristuivat nyrkkiin. Hänen mielessään kuohahti taas viime kuukausina tutuksi käynyt inho ja avuttomuus. Mitä hän oli tehnyt väärin ansaitakseen ristikseen tuon pojan, joka makasi muiden miehien kanssa, sairasti jotakin sairautta, joka ei satojenkaan rukousten kautta hellittänyt otettaan hänen lapsestaan.  Olivia oli ollut hyvä tyttö… Parempi kuin siskonsa!

Hän olisi ansainnut elämältään niin paljon enemmän.

Mutta täällä hän oli. Ansassa ja esittämässä näytelmää täydellisyydestä, jota ei koskaan tulisi olemaan.

Se ahdisti.

---------------------------------

”Tuota noin…” Ace aloitti varovasti. He istuivat nyt kaikki kahvipöydän ympärillä ja tilan oli vallannut jo tutuksi käynyt tukala tunnelma, joka tuntui olevan Nowakien tämän sukuhaaran ominaishaju.

Aure kohotti muiden mukana katseensa serkkuunsa ihmetellen mitä asiaa tällä nyt oli?

Tilanne oli oikeastaan jotenkin pahaenteinen.

”Tulevasta joulusta, jonka vietän Englannissa”, rampa mies jatkoi silmäillen kaikkia ympärillään. Hän oli kirvoittanut seuralaisiltaan erilaisia reaktioita, eikä mikään tuntunut olevan järin positiivinen. Aure näytti huolestuneelta, peläten räjähdysherkkää aihetta. Ewa taas kieltäytyi katsomasta lainkaan poikaansa, hän ei pitänyt ajatuksesta, ettei hänen Ace ollut viettämässä joulua perheensä kanssa, vaan tuhlasi sen Englannissa arvottoman isänsä seurassa. Rafalin suu oli yhtä tiukkaa viivaa, leuka oli työntynyt uhmakkaasti eteenpäin ja sotaisa poika näytti oikeastaan siltä, että pidättelisi itkua kaikilla ylpeyden rippeillään.

Ja Olivia…

Täti katsoi häntä samalla ilmeellä kuin yleensäkin, arvostellen ja varoittaen.

Ja kuten tavallista, tuo äänetön varoitus kaikui kuuroille korville.

”Ottaisin Auren mielelläni mukaan.”

Seurasi tyrmistynyt hiljaisuus. Ace veti syvään henkeä varautuen vastalauseiden myrskyyn. Ensimmäinen isku tuli hänen omalta äidiltään.

”Ace, on jo ihan tarpeeksi, että sinä lähdet, mutta viedä Aurekin sinne…!”

Olivia lähestyi asiaa eri näkökulmasta.

”Ei missään nimessä! Meillä ei ole varaa kustantaa pojalle mitään lentolippuja, enkä aio ottaa vastuuta siitä mitä typeryyksiä te kaksi tekisitte ulkomailla!”

”Ei se mitään. Itse asiassa mulla on kaksi menopaluuta Englantiin, joten rahasta ei tarvitse murehtia. Saamme paikanpäällä täyden majoituksen, öhm, ystäväni luota, sisältäen kaiken ruuista juomiin. Ja mehän ollaan kaksi aikuista ihmistä, jotka osaavat kyllä pitää huolen itsestään”, Ace kiersi tahallaan isä-aiheen, lähinnä siksi, ettei Rafal tosiaan tiennyt kenen luo hänen isoveljensä oli joidenkin kuukausien päästä matkaamassa.

”Aure on silloin vasta seitsemäntoista, eikä taatusti aikuinen ja vastuuntuntoinen!”

”Äiti, musta Acella on hyvä idea. Sä et kuitenkaan halua, että olen viettämässä joulua täälläkään, joten olisin ainakin poissa jaloista.” Aure puuttui itse vihdoin puheeseen.

”Kuka sanoi, etten minä halua sinua kotiin jouluksi?” Olivia kivahti, vaikka pojan sanat olivatkin osuneet maaliinsa. Ja hän tiesi, että kaikki pöydän ympärillä tiesivät sen myös.

”Ei ole sellaista, joka ei sanoisi niin!” Aure kuiskasi turhautuneena. Hän ei koskaan huutanut äidilleen, ei koskaan. Vaikka sillä hetkellä hän olisikin halunnut. Silkasta turhautumisestaan ja kivusta, joka viime päivien raukeudesta huolimatta alkoi muistuttaa olemassaolostaan.

”Miksi sinä edes haluat sinne? Mikset halua viettää pyhiä kotona niin kuin kaikkina muinakin vuosina?” Olivia kysyi turhautuneena, tahtomatta antaa periksi pojalleen. Peläten mitä kaikkea tuo hänen lapsensa voisikaan saada aikaiseksi, jos hän laskisi tämän käsistään Englantiin.

Aure veti henkeä, keksimättä miten selittää. Mikä voisi olla tarpeeksi hyvä syy, että hänen äitinsä myöntyisi? Totuus kun oli liian pelottava äänen sanottavaksi.

Joku muu kuitenkin tiesi vastauksen aivan yhtä hyvin.

”Koska sä et voi antaa anteeksi sitä, että sun omilla teoillasi on seuraamuksia. Yrität kostaa pojallesi jotain sellaista, mihin tämä ei ole syyllinen. Kukaan lapsi ei valitse vanhempiaan itse, se olit sä, joka avasi reitensä sille mustalaiselle ja mikäli suurimpiin huhuihin uskomista, teit sen aivan vapaaehtoisesti, peräti monta kertaa. Silti kehtaat yllättyä ja pitää vääryytenä sitä, että teoistasi seurasi jotain. On ihan oikeutettua, että Aure haluaa irtiottoa ja lepoa sun syyttävästä asenteestasi.”

Se oli järkytys. Ei edes Acelta olisi voinut odottaa noin suoraa puhumista tässä asiassa. Mutta silti tuo mies oli sanonut sen. Katsoen yllättävän rauhallisena silmiin tätiään, joka oli valahtanut kalpeaksi väitteistä, joita ei ollut odottanut koskaan kuulevansa.

Sen hiljaisuuden jälkeen tilanne räjähti käsiin.

”Kuinka kehtaat puhua noin! Vieraana minun kodissani!” Olivia kiljui.

Ewa koetti ensin rauhoitella siskoaan, mutta huomatessaan epäonnistuvansa totaalisesti pyrkimyksissään tämä kääntyi vanhemman poikansa puoleen.

”Ace, pyydä tädiltäsi anteeksi!” Hän yritti, mutta ruskeahiuksinen mies ei reagoinut mitenkään vaatimukseen. Tarkkaili vain eteensä avautunutta näytelmää, valmiina puolustamaan Aurea jos tilanne sitä vaatisi.

”Ace puhuu totta äiti. Mä kaipaan etäisyyttä tästä kaikesta”, Aure huomautti riitelyn väliin nauliten katseet itseensä.

Olivia sähähti vastauksensa ajattelematta sen enempää.

”Jotta voit maata taas jonkun ulkomaalaisen miehen kanssa kuin halpa-” Nainen kivahti, tajuten virheensä liian myöhään.

Kyse ei enää ollut tyrmistyneestä hiljaisuudesta, vaan ajan pysähtymisestä.

Aure tuijotti järkyttyneenä äitiään, uskomatta sitä, että tämä oli tosiaan sanonut sanansa kaikkien edessä.

Ewa näytti siltä, ettei tiennyt miten reagoida, Ace oli noussut seisomaan ja sanoi jotain Olivialle. Rafal itki ymmärtämättä miksi kaikki huusivat…

”Menen korjaamaan Acen patjan pois… Siivoamaan.” Aure kuiskasi, tietämättä kuuliko kukaan hänen sanojaan.

Välittämättä.

Aivan turtana.

Ymmärtämättä.

-----------------------------------

”Aure”, Olivia koputti poikansa oveen. Ewa oli lähtenyt lapsiensa kanssa tunteja sitten ja Oliviakin oli saanut aikaa selvitellä ajatuksiaan.

Hän ei ollut toiminut harkitusti.

Hänen omat sanansa olivat saattaneet heidän perheensä entistä huonompaan valoon suvun silmissä ja tilanne oli ollut ilmeisen kiusallinen myös Aurelle. Tosin, Olivia tunsi pientä tyytyväisyyttä tiedosta, että hänen poikansa sentään häpesi syntejään.

Siksi hän oikeastaan seisoi nyt siinä, koettaen päästä Auren huoneeseen.

”Aure!” Nainen huudahti kiroten mielessään pojan oveen asennettua lukkoa. Kuinka helppoa olisikaan ilman sitä vain astella sisälle ja keskustella asiat selväksi.

Vielä kerran Olivia huusi nimeltä lastaan ja vaati tätä avaamaan ovensa.

Tällä kertaa hän sai vastauksen.

Mielikseen askeleiden ja lukon kilahduksen muodossa.

”Niin äiti?” Aure kysyi ilmeettömästi, katsomatta äitiään silmiin. Olivia pisti merkille mustat maalitahrat tämän paidassa, mutta puri kieltään eikä sanonut niistä mitään. Ei ollut oikea aika paasata pyykkäyksestä.

Niinpä Olivia kohotti katseensa poikansa kasvoihin tajuten samalla kaksi asiaa. Ensinnä hän tajusi sen, että nuorukainen oli parikymmentä senttiä häntä itseään pidempi, mikä ei tietenkään ollut kovinkaan kummallista, olihan hän itse varsin pienikokoinen nainen, mutta koskaan aiemmin Olivia ei ollut löytänyt itseään tietoisesti ajattelemasta sitä kuinka pitkäksi tuo poika oli jo venähtänyt. Toisekseen Olivia huomasi sen, minkä huomasi aina jos aihetta oli. Asiat eivät menneet tavallisen kaavansa mukaan.

Aure ei väistänyt, jotta hän olisi päässyt sisälle huoneeseen.

”Tulin vain sanomaan, että voit lähteä sinne Englantiin. Kenties se tekee meille kummallekin hyvää. Irtiottoa niin kuin serkkusi sanoi.” Olivia totesi jäykästi, saaden aikaiseksi hämmentyneen henkäyksen ja ilmeen, jota ei jäänyt katselemaan vaan kääntyi niine hyvineen pois. Käveli olohuoneeseen ja aukaisi television.

Tietämättä oliko hänen päätöksensä oikea vai väärä.

”Herran huomaan”, nainen kuiskasi samalla kun ostoskanava kertoi metallisesta lompakosta.

-----------------

Kirjoittaja: Kuten olen tuolla Kolgrimin sivuilla valittanut, tämä luku on silkkaa epävarmuutta ja tuskaa. En ole tyytyväinen, mutta tarinallisesti se kuitenkin vie meitä oikeaan suuntaan. Eteenpäin. Niinpä koetan olla välittämättä ja annan tämän kirjainten sekamelskan teidän käsiinne tällaisenaan. ;)